Minun mummoni sairasti niitä kaksi, ensimmäisen nelikymppisenä ja jälkimmäisen kuusikymppisenä. Molemmista hän toipui ja eli 76-vuotiaaksi. Tätini on nyt seitsenkymppinen. Häneltä leikattiin suolistosyöpä pari vuotta sitten. Nyt se on uusinut.
Pari päivää sitten ilmaantui ovelle rahankerääjä. Hän oli mies tästä samalta kylältä ja keräys oli syöpäpotilaiden hyväksi. Harmikseni huomasin, että kukkarosta löytyi pelkkiä pikkukolikoita ja muovikortteja. Olin iloinen, kun mies jäi toviksi vaihtamaan kuulumisia ja lupasi palata parin päivän kuluttua uudestaan, koska kerroin haluavani osallistua ja käyväni seuraavana päivänä hakemassa rahaa.
Miehen sijasta uudelle käynnille ilmaantuikin hänen vaimonsa, joka oli kuullut, että muutamme pois. Hän on ihminen, joka vietti työvuotensa melko eristäytynyttä elämää - ainakin eräiden naapureiden mielestä, jotka pitivät häntä erikoisena ja hieman ylimielisenä, kun hän käytti aikansa mieluummin muuhun kuin kylän yhteisissä illanvietoissa kulkemiseen.
Hänen on vaikea kävellä, koska jalkapohjat kuivuivat sytostaattihoidosta haavoille. Ryhtikin on painunut kumaraan ja lihaskunto heikennyt. Hymy oli kuitenkin yhtä kaunis kuin aina.
Itse olen tutustunut häneen paremmin vasta viime vuosina, hänen sairastuttuaan syöpään ja jäätyään sen vuoksi eläkkeelle. Varmasti toistakymmentä kertaa olemme osuneet samaan aikaan terveyskeskukseen tai neuvolaan ja olemme odotushuoneessa ehtineet käydä hämmästyttävän syvällisiä ja mieltä lämmittäviä keskusteluja.
Ilahduin, kun hän halusi tulla sanomaan näkemiin ja oli edelleen reippaan ja toiveikkaan oloinen, vaikka syöpä on jo kertaalleen uusinut ja työkyky mennyt.
Omat sairauteni eivät tämänhetkisen tietämyksen mukaan ole henkeä uhkaavia. Kivuliaita, toimintakykyä rajoittavia ja parantumattomia kyllä. Tuon naisen tilanne on ollut paljon pahempi ja varmasti kivut myös. Silti hän suorastaan pursuaa elämänhalua, jaksaa innostua, eikä ole jäänyt rypemään omaan surkeuteensa.
Tekopirteys ja yltiöpositiivisuus minua oksettaa. Valoisuuden vaatiminen toisilta väkipakolla on vastenmielistä. Tämän ihmisen energisyydessä on kuitenkin jotain hoitavaa, aitoa ja pakotonta.
Miten rohkaisevaa onkaan löytää iloa ja valoa sieltä, missä sitä ei uskoisi näkevänsä. Kai meillä kullakin on oma tiemme ja omanlaisemme mielen maisema. Joillekin paistaa aurinko, joillekin on pakko riittää pieni kynttilä. Kaikkea ei voi valita, eikä kaikkea onneksi tarvitse kestää yksin.
Olemme täällä myös toisiamme varten. Ihmeiden ja vaikuttavien rukousvastausten sijaan Jumala kumartuu puoleemme usein toisten ihmisten kautta. Ystävän käsi on hetken Jumalan käsi ja lohduttavat sanat Hänen puhettaan. Tuon kohtaamisen ansiosta tunsin itseni siunatuksi.
Pari päivää sitten ilmaantui ovelle rahankerääjä. Hän oli mies tästä samalta kylältä ja keräys oli syöpäpotilaiden hyväksi. Harmikseni huomasin, että kukkarosta löytyi pelkkiä pikkukolikoita ja muovikortteja. Olin iloinen, kun mies jäi toviksi vaihtamaan kuulumisia ja lupasi palata parin päivän kuluttua uudestaan, koska kerroin haluavani osallistua ja käyväni seuraavana päivänä hakemassa rahaa.
Miehen sijasta uudelle käynnille ilmaantuikin hänen vaimonsa, joka oli kuullut, että muutamme pois. Hän on ihminen, joka vietti työvuotensa melko eristäytynyttä elämää - ainakin eräiden naapureiden mielestä, jotka pitivät häntä erikoisena ja hieman ylimielisenä, kun hän käytti aikansa mieluummin muuhun kuin kylän yhteisissä illanvietoissa kulkemiseen.
Hänen on vaikea kävellä, koska jalkapohjat kuivuivat sytostaattihoidosta haavoille. Ryhtikin on painunut kumaraan ja lihaskunto heikennyt. Hymy oli kuitenkin yhtä kaunis kuin aina.
Itse olen tutustunut häneen paremmin vasta viime vuosina, hänen sairastuttuaan syöpään ja jäätyään sen vuoksi eläkkeelle. Varmasti toistakymmentä kertaa olemme osuneet samaan aikaan terveyskeskukseen tai neuvolaan ja olemme odotushuoneessa ehtineet käydä hämmästyttävän syvällisiä ja mieltä lämmittäviä keskusteluja.
Ilahduin, kun hän halusi tulla sanomaan näkemiin ja oli edelleen reippaan ja toiveikkaan oloinen, vaikka syöpä on jo kertaalleen uusinut ja työkyky mennyt.
Omat sairauteni eivät tämänhetkisen tietämyksen mukaan ole henkeä uhkaavia. Kivuliaita, toimintakykyä rajoittavia ja parantumattomia kyllä. Tuon naisen tilanne on ollut paljon pahempi ja varmasti kivut myös. Silti hän suorastaan pursuaa elämänhalua, jaksaa innostua, eikä ole jäänyt rypemään omaan surkeuteensa.
Tekopirteys ja yltiöpositiivisuus minua oksettaa. Valoisuuden vaatiminen toisilta väkipakolla on vastenmielistä. Tämän ihmisen energisyydessä on kuitenkin jotain hoitavaa, aitoa ja pakotonta.
Miten rohkaisevaa onkaan löytää iloa ja valoa sieltä, missä sitä ei uskoisi näkevänsä. Kai meillä kullakin on oma tiemme ja omanlaisemme mielen maisema. Joillekin paistaa aurinko, joillekin on pakko riittää pieni kynttilä. Kaikkea ei voi valita, eikä kaikkea onneksi tarvitse kestää yksin.
Olemme täällä myös toisiamme varten. Ihmeiden ja vaikuttavien rukousvastausten sijaan Jumala kumartuu puoleemme usein toisten ihmisten kautta. Ystävän käsi on hetken Jumalan käsi ja lohduttavat sanat Hänen puhettaan. Tuon kohtaamisen ansiosta tunsin itseni siunatuksi.
MILLAN, Kirjoituksesi ansiosta minäkin tunsin itseni siunatuksi.
VastaaPoista