Telkkarisarjassa House, nihilistinen ja katkera keskushenkilö lausahti eilen, että "Perusteeton toiveikkuus oirehtii uskontona". Minua tuo synkkä tokaisu rupesi tahattomasti naurattamaan.
Oikeastaan en pidä lainkaan siitä sarjasta. Vaikka pääosan esittäjä on taitava ja sympaattinen, itse roolihahmo on kirjoitettu vastenmielisen egoistiseksi ja kyyniseksi. Yhteistä Housen hahmolla ja itselläni on kuitenkin tämä krooninen kipu ja kyvyttömyys käsitellä ongelmiaan rakentavalla tavalla. Ehkä senkin vuoksi tunnen enemmän sääliä kuin inhoa sitä hahmoa kohtaan.
Tavassa jolla tohtori House siinä sarjassa kerta toisensa jälkeen joutuu vastakkain tapahtumien kanssa, jotka saavat muut nöyräksi elämän ihmeen edessä, mutta hänet kieltämään koko tuonpuoleisen mahdollisuuden on mielestäni jotain surkuhupaisaa ja puhuttelevaa.
Juonen kokonaisuudesta irrotettuna tuo lause sai minut oudolla tavalla hyvälle mielelle. Hoksasin nimittäin ajatella, että jos noin on, niin sittenhän minussa on vielä ripaus toiveikkuutta jäljellä, vaikka luulin sen jo aikoja sitten kuluttaneeni loppuun. Uskoani en nimittäin ole kadottanut, vaikka toivon paremmasta elämästä tässä ajassa olenkin jo heittänyt. Toivo se on perusteetonkin toivo ja pitää ainakin jollain tavoin pään pinnalla tässä synkkyyden suossa.
Ehkä noita Housen kaltaisia ihmisiäkin odottaa vielä suurenpuoleinen yllätys, kunhan matkan päähän päästään. Eipä sitä voi vielä tietää, mutta uskoa ja toivoa voi..
Oikeastaan en pidä lainkaan siitä sarjasta. Vaikka pääosan esittäjä on taitava ja sympaattinen, itse roolihahmo on kirjoitettu vastenmielisen egoistiseksi ja kyyniseksi. Yhteistä Housen hahmolla ja itselläni on kuitenkin tämä krooninen kipu ja kyvyttömyys käsitellä ongelmiaan rakentavalla tavalla. Ehkä senkin vuoksi tunnen enemmän sääliä kuin inhoa sitä hahmoa kohtaan.
Tavassa jolla tohtori House siinä sarjassa kerta toisensa jälkeen joutuu vastakkain tapahtumien kanssa, jotka saavat muut nöyräksi elämän ihmeen edessä, mutta hänet kieltämään koko tuonpuoleisen mahdollisuuden on mielestäni jotain surkuhupaisaa ja puhuttelevaa.
Juonen kokonaisuudesta irrotettuna tuo lause sai minut oudolla tavalla hyvälle mielelle. Hoksasin nimittäin ajatella, että jos noin on, niin sittenhän minussa on vielä ripaus toiveikkuutta jäljellä, vaikka luulin sen jo aikoja sitten kuluttaneeni loppuun. Uskoani en nimittäin ole kadottanut, vaikka toivon paremmasta elämästä tässä ajassa olenkin jo heittänyt. Toivo se on perusteetonkin toivo ja pitää ainakin jollain tavoin pään pinnalla tässä synkkyyden suossa.
Ehkä noita Housen kaltaisia ihmisiäkin odottaa vielä suurenpuoleinen yllätys, kunhan matkan päähän päästään. Eipä sitä voi vielä tietää, mutta uskoa ja toivoa voi..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti