sunnuntai 18. huhtikuuta 2010

Mietteitä itseriittoisuudesta

Edellisen tekstin kommenteista tuli mieleen tämä kuva. Se ei ole minun ottamani, enkä valitettavasti muista, mistä olen sen mukaani poiminut. Se kertoo joka tapauksessa mielestäni jotain tärkeää. Tuntuu hyvältä lukea toisten ajatuksia ja kuulla, että omat sanat ovat joskus jotain muuta koskettaneet. Olla joku jollekin - edes joskus, hetken ajan. Kaipa se on aika yleismaailmallinen toive.

Jossain sataa parhaillaan tuhkaa. Täällä meillä räntää ja lunta. Ihmiset tuntuvat olevan hämmennyksissään luonnonilmiöiden äärellä. Joidenkin mielestä näin kylmän talven jälkeen kasvihuoneilmiöstä on turha puhua. Keskimäärin kuulemma talvi ei silti ole ollut maapallolla poikkeuksellisen kylmä. Me suomalaiset ja muut kylmyyttä osaksemme saaneet katsomme asiaa taas hiukan liian subjektiivisesta näkökulmasta.

Juuri näkökulmien kapeutuminen ja kohtuuton subjektiivisuus minua tässä omassa eristäytyneisyydessäni eniten huolestuttaa. Todellisuudentaju helposti vääristyy, jos vaikutelmiaan ja ajatuksiaan ei koskaan vertaile toisten kanssa. Toki voi lukea kirjoja ja katsoa elokuvia, mutta se ei ole sama asia kuin elävän ihmisen kohtaaminen kasvokkain ja keskustelu, jossa toisen viesteihin on mahdollista reagoida välittömästi.

Äärimmäiseen subjektiivisuuteen ja itsekkyyteen ihminen voi ajautua muistakin syistä kuin liiallisen yksinolon seurauksena. Joillakin on vaan tarve olla aina oikeassa, käyttää valtaa ja osoittaa ylemmyyttään. Joiltakin puuttuu tyystin kyky ja halu kuunnella toisia, ottaa vastaan se, mitä muilla voisi olla annettavana.

Liiallisesta itseriittoisuudesta seuraa kuitenkin helposti yksinäisyys. Besserwisser ei kerääkään ympärilleen aidosti ihailevaa kuulijakuntaa, vaan ihmisiä, jotka nyökyttelevät hyväksyvästi päästäkseen helpommalla ja poistuvat paikalta niin nopeasti kuin mahdollista.

Mieheni työhuoneen verholistaan on maalattu nuottiviivasto, johon on tulossa nuotinpätkä. Kun kysyin, mikä kappale siihen on tulossa, hän kertoi, että se, nykyään virsikirjastakin löytyvä laulu, jonka (ainakin jonkin version) tekstissä sanotaan:

"Herra elämääni valvo, etten harhaan vaeltaisi täällä ohi ihmisten.
Herra auta aina, etten ketään paina, etten toisten taakkaa suuremmaksi tee.
Tule sydämeni. Ohjaa askeleeni. Etten väisty silloin, kun taas kutsun saan."

Siihen rukoukseen minäkin tahdon tänään liittyä.


4 kommenttia:

  1. Kesällä 1967 Saksan kirkkopäivillä Hannoverissa myytiin lauluvihkosia, joissa tuo laulu oli.(sanat ja nuotit) Se iski minuun heti. Myöhemmin iloitsin siitä, että se oli käännetty myös suomeksi.

    "Hilf, Herr meines Lebens
    :,: dass ich nicht vergebens :,:
    Hier auf Erden bin.

    Hilf, Herr meiner Tage
    :,: dass ich nie zur Plage:,:
    meinem Nächsten bin.

    Hilf, Herr meiner Seele
    :,: dass ich niemals fehle :,:
    wo ich nötig bin.

    Ymmärrän siis miestäsi (ja sinua)erinomaisesti...

    VastaaPoista
  2. Kun viimepäivinä olen viettänyt
    aikaa sairaalassa, ystäväni takia,
    on tullut mietittyä vaikka mitä.

    Sairaalassahan joutuu olemaan ihmisten armoilla ja heidän
    hyväntahtoisuuestaan riippuvainen!

    Vaikka on henkilökuntaa,
    nuorta ja vanhempaa, ei silti
    ole aikaa, tai taitoa, tai halua, kuunnella potilasta,
    ja vaikka kuuntelisivatkin, helposti huomaa, että
    ajatukset ovat muualla.

    No, eihän sitä kaikkea
    voi vaatia, (vai voiko?)
    pääasia on että hoitavat
    virkaansa "kunnolla",

    vaikka se tärkein silti
    puuttuukin, että näkee
    ja kuulee.

    Se ohi kulkeminen on niin helppoa.

    Onko sitten ihme, kun täälläkin
    euthanasia keskustelut vaan lisääntyvät jo passiivista
    avusta aktiiviseksi!

    Niin. Ihmisiä on ympärillä,
    sukua on, ja lapset,
    puolisokin - silti ei ole,
    ketään.
    Valitaan kuolema.

    VastaaPoista
  3. Tuo on yksi parhaista virsistä! Se puhuttelee suoraan, ei kiertoteitä.

    VastaaPoista