Toivomisesta

Joihinkin lyhytkestoisiin psykoterapioihin, kuuluu menetelmä, jossa asiakasta pyritään pukemaan sanoiksi tai kuviksi omia toiveitaan. On erilaisia "aarrekarttamenetelmiä", ja mielikuvaharjoituksia, mutta yksinkertaisimmillaan voi vain kysyä itseltään, mitä tekisin, jos kaikki ongelmani yhtäkkiä poistuisivat.

Menetelmän perimmäinen tarkoitus (tai salakavala taka-ajatus) on tietenkin saada ihminen pohtimaan, miksi niitä asioita ei voisi toteuttaa kaikista jäljellä olevista ongelmista huolimatta ja se minua niissä menetelmissä vimmastuttaa. Ei nimittäin voi, kun ei ole voimia ja sillä hyvä. Vaikka kuinka yrittäisin toivoa ja ajatella optimistisesti, fyysiset, henkiset ja taloudelliset voimavarani eivät sillä moninkertaistu.

Minä en ole koskaan noista tempuista innostunut, mutta ehkä kannattaisi. On fiksua ottaa kaikki keinot käyttöön erityisesti silloin, kun konsteja ei ole paljon tarjolla. Sitäpaitsi paremman elämän visualisointi tai toiveiden julki tuominen tuskin aiheuttaa näissä oloissa mitään vahinkoa kenellekään (ellei sitten satu unelmoimaan jostain laittomuudesta ja lähde julistamaan sitä kaikille).

Olen ennenkin tässä blogissa kirjoittanut siitä, miten jotkut kokevat toivomisen tuovan elämäänsä valoa ja auttavan jaksamaan vaikeita asioita. Ehkä juuri siksi olen jättänyt toivomisen toisille, koska minulla se vaikuttaa päin vastoin. Toivominen kuluttaa energiaa ja masentaa siksi, että pettymyksiä on niin raskas kestää.

Olin iloisesti yllättynyt, kun filosofi Maija-Riitta Ollila vastasi taannoin jossain keskusteluohjelmassa Maarit Tastulan esittämään kysymykseen optimismin tai pessimismin paremmuudesta niin, että pessimismissä on paljon hyvää. Se auttaa varautumaan siihen, ettei kaikki mene suunnitelmien mukaan. Toisaalta optimistit ovat innokkaampia ryhtymään uusiin kokeiluihin. Ymmärsin, että ehdotonta paremmuutta ei Ollilan mielestä voi ratkaista kuin ihminen itse. Parempi suhtautumistapa on se, joka itselle paremmin sopii ja kuluttaa vähemmän energiaa.

Tuntui hyvältä kuulla jonkun arvostetun henkilön julkisuudessa viimeinkin sanovan ääneen, että positiivisen ajattelun voimasta vouhotetaan nykyään aivan liikaa. Se ei ole mikään ihmelääke kaikkiin ongelmiin, eivätkä pulmat pelkällä toivomisella ja puuhakkuudella ratkea, mutta eivät toisaalta masennuksessa rypemiselläkään.

Omassa mielessäni tuon keskusteluohjelman teemat yhdistyivät sopivasti eilen esitettyyn Silminnäkijä -dokumenttiin, jossa pohdittiin sitä, miksi niin monet nuoret nykyään päätyvät suoraan koulun penkiltä masennuksen vuoksi työkyvyttömyyseläkkeelle. Siinäpä pulma, jota ei sen paremmin pakkokeinoilla kuin pelkällä optimismillakaan ratkaista. Toivoa silti aina sopii..