Pelosta

Puoliso on työmatkalla muutaman päivän. Siinä ei ole mitään uutta tai omituista. Olemmehan me asuneet eri paikkakunnillakin melkein yhdeksän vuotta avioliitostamme. Yksinoloa on siis tullut harjoiteltua.

Eilen illalla koin kuitenkin jotain ennalta arvaamatonta. Kun puolen yön jälkeen kävin ulkoiluttamassa koiria, minua alkoi yhtäkkiä pihalla pelottaa. Pimeässä lähestyi harmaa hahmo. Oman koirani käytöksestä arvasin sen toiseksi koiraksi. Komensin vierasta lähtemään ja kiskoin oman nelitassuiseni kiireesti oven taa turvaan.

Vankkojen hirsiseinien suojassa huomasin pelkääväni edelleen: tulevaisuutta, vaikeita asioita ja ihmisiä, joiden kanssa pitäisi kyetä yhteistyöhön, kipua, vanhenemista, avuttomuutta ja ties mitä.

Tähän mennessä en ole ollut erityisen arka tai pelokas ihminen. En ole kammoksunut pimeää, enkä vieraita koiria, en yliluonnollisia, enkä lihallisia mörköjä. Väkivaltaakaan en ole osannut pelätä edes silloin, kun siihen olisi ollut ilmeistä aihetta. Mikä nyt on muuttunut?

Vieläkään en tunnista itsessäni kuoleman pelkoa. Kipua ja avuttomuutta sen sijaan pelkään sitä enemmän, mitä enemmän siitä päivittäin kokemusta kertyy. Pelkään pahantahtoisia ihmisiä, juonittelua ja sekä fyysistä että henkistä väkivaltaa, koska tiedän, etten enää pysty puolustautumaan, enkä puolustamaan omiani.

Hieman yli kymmenen vuoden takaa muistan tapauksen, jossa on jotain itselleni syvästi symbolista. Vähän matkan päässä kodistamme oli talo, jonka pihalla pidettiin irrallaan kahta saksanpaimenkoiraa. Toinen niistä käyttäytyi usein uhkaavasti ihmisiäkin kohtaan, mutta aivan erityisesti ne inhosivat meidän suomenlapinkoiraamme.

Kerran, kun olin ulkoiluttamassa sitä, ne hyökkäsivät pihaltaan maantien toiselle puolelle ja jäivät parin metrin päähän murisemaan kuin valmiina hyökkäykseen. Siinä hetkessä muistan murehtineeni lähinnä sitä, pystynkö tarpeen tullen satuttamaan niitä koiria, vai säälinkö niitä liikaa niin, että ne ehtivät repiä minut toimintakyvyttömäksi. Pientä huiskuhäntääni en aikonut niiden antaa satuttaa.

Astuin määrätietoisesti niiden ja oman koirani väliin ja karjaisin "EI". Vanhempaan se näytti tehoavan, mutta nuorempi selvästi epäröi. Onneksi niiden omistaja juuri silloin, silmin nähden huolestuneena, juoksi talosta ulos niitä komentamaan.

Tänään kaivoin muistoistani tuon tapauksen ja totesin, ettei minusta taitaisi enää olla tuollaiseen, eikä niihin moniin muihin vastaaviin tilanteisiin, joihin olen harkitsematta syöksynyt.

Rapistuva keho ja hiipuvat voimat muistuttavat itsestään niin selkeästi, että mieli ei enää suuruudenhulluimpinakaan hetkinään voi unohtaa näitä rajoitteita. Löytyisiköhän siitä selitys myös näille yllättäen ilmaantuneille peloille.

Nuorempana sitä ei aina muista omaa haavoittuvuuttaan ja niin kauan kuin henkilökohtaista kokemusta tajunnan räjäyttävästä kivusta ei ole olemassa, sitä ei ehkä tule edes pelänneeksi. Voi niitä onnekkaita, jotka saavat säilyttää päiviensä loppuun saakka turvallisen illuusion särkymättömyydestä ..