Liisa kirjoitti pari postausta sitten kommentissaan näin:"Peter Hoegin kirjassa Hiljainen tyttö igumenia sanoo Kasparille näin: "Ehkei ole tarpeen rukoilla ketään. Varhaiset erämaaäidit sanoivat, että Jumalalla ei ole muotoa, väriä eikä sisältöä. Ehkei rukous olekaan joltakulta pyytämistä. Ehkä rukoileminen on aktiivinen tapa luopua. Ehkä saat käyttöä nimenomaan sille: Että luopuu, vajoamatta alas"
Ensin ajattelin, että olisi hyvä lukea koko kirja, jotta ymmärtäisi kontekstin. Eiväthän minun voimani kuitenkaan sellaiseen riittäneet, mutta jäin miettimään tuota "aktiivista luopumista vajoamatta alas". Siitä tuli mieleeni suostuminen. Viime vuosina tai oikeastaan jo viidentoista vuoden aikana olen joutunut luopumaan monista rakkaista asioista: Työstä, terveydestä ja sen myötä tulevaisuudensuunnitelmista ja monista mieluisista harrastuksista (esimerkiksi neulomisesta ja suurelta osin myös puutarhanhoidosta).
Myös monien kroonista sairautta käsittelevien kirjojen mukaan vaikeinta potilaille ei aina olekaan kipu tai kuoleman lähestyminen, vaan itselle tärkeistä asioista luopuminen.
Jumalan hyvään tahtoon luottaminen, suostuminen ja rukoileminen saattaa tosiaan kuvata osuvasti sitä toivoa, jota minä etsin. Olen pitänyt itseäni tunnustavana kristittynä teini-ikäisestä saakka ja tehnyt jopa aikoinani julistajan työtä. Silti armon varaan heittäytyminen on edelleen itselleni vaikeata. Pitäisi kasvaa, jaksaa enemmän, tulla paremmaksi ja pyhittyä. Koko elämä on hengellisissä asioissa samanlaista suorittamista kuin maallisemmassakin elämässä pahimmillaan. Silti koko kristinuskon ydin ja se mikä erottaa sen kaikista muista uskonnoista, pitäisi olla juuri ARMO, sanoma siitä, että kaikki on täytetty, kelpaat, vaikket itse jaksakaan.
Ehkä minä joskus nuorena halusin itselleni sellaistakin, mistä luopuminen ei enää viime vuosina ole tuntunut uhraukselta: kunniaa, mainetta ja materiaalista hyvää. Nämä viimeiset unelmat, joissa olen epätoivon vimmalla riippunut kiinni, ovat kuitenkin henkisempää laatua. Olisikohan aika päästää jo irti niistäkin ja katsoa, mitä tulee tilalle...
Myös monien kroonista sairautta käsittelevien kirjojen mukaan vaikeinta potilaille ei aina olekaan kipu tai kuoleman lähestyminen, vaan itselle tärkeistä asioista luopuminen.
Jumalan hyvään tahtoon luottaminen, suostuminen ja rukoileminen saattaa tosiaan kuvata osuvasti sitä toivoa, jota minä etsin. Olen pitänyt itseäni tunnustavana kristittynä teini-ikäisestä saakka ja tehnyt jopa aikoinani julistajan työtä. Silti armon varaan heittäytyminen on edelleen itselleni vaikeata. Pitäisi kasvaa, jaksaa enemmän, tulla paremmaksi ja pyhittyä. Koko elämä on hengellisissä asioissa samanlaista suorittamista kuin maallisemmassakin elämässä pahimmillaan. Silti koko kristinuskon ydin ja se mikä erottaa sen kaikista muista uskonnoista, pitäisi olla juuri ARMO, sanoma siitä, että kaikki on täytetty, kelpaat, vaikket itse jaksakaan.
Ehkä minä joskus nuorena halusin itselleni sellaistakin, mistä luopuminen ei enää viime vuosina ole tuntunut uhraukselta: kunniaa, mainetta ja materiaalista hyvää. Nämä viimeiset unelmat, joissa olen epätoivon vimmalla riippunut kiinni, ovat kuitenkin henkisempää laatua. Olisikohan aika päästää jo irti niistäkin ja katsoa, mitä tulee tilalle...
Jos luet jossain vaiheessa koko kirjan, mitä kyllä suosittelen (koska kirja on hyvä), niin näet että ei luopuminen ja heittäytyminen ollut helppoa Kasperillekaan. Kelle sitten olisi?
VastaaPoista