Hyvä elämä

Taanoin kävin terveyskeskuslääkärillä, joka yllätti kysymällä aionko todellakin viettää loppuelämäni eläen erakkona kaikkine näine sairauksineni vain odotellen mahdollisimman pikaista loppua.

Se sai minut taas kerran pohdiskelemaan, mitä onkaan hyvä elämä ja kuinka paljon meillä todellisuudessa lienee sen suhteen valinnan varaa.

Niin kovin mielellämmehän me nykyään ajattelemme olevamme aktiivisia, autonomisia toimijoita. Kuvittelemme tekevämme itsenäisiä valintoja ja tavoittelevamme asioita, jotka kumpuavat omista, yksilöllisistä tarpeistamme ja arvostuksistamme.

Itse uskon, että todellisuudessa olemme paljon enemmän kulttuurimme tuotteita ja vähemmän uniikkeja kuin haluamme uskoa. Haluamme asioita, joita meidät on opetettu tässä kulttuurissa ja historiallisessa tilanteessa haluamaan. Myös käsitys hyvästä elämästä on paljon enemmän sidottu aikaan ja paikkaan kuin muistammekaan.

Minua tämä ajatus jostain syystä lohduttaa. Ensinnäkin se muistuttaa minua siitä, että ainutlaatuisuutemme ja merkityksellisyytemme ei suinkaan kumpua siitä, mitä olemme onnistuneet suorittamaan ja saavuttamaan. Arvostuksethan joka tapauksessa muuttuvat (mitenkähän paljon mahdettaisiin tämän päivän Suomessa arvostaa esimerkiksi viktoriaanisen ajan ylhäisöneitien arvoja ja tavoitteita, jos semmoinen siveä, kirjonnan taitava, hyvään avioliittoon pyrkivä tyttöparka tänne aikakoneella kaapattaisiin)

Emme ole pelkästään valintojemme, imagomme ja arvojemme summa. Jumalan lapsina arvomme ja merkityksemme kumpuaa hänen luomistyöstään ja rakkaudestaan, ei siitä, mitä olemme itsestämme tai itsellemme tehneet.

Hyvä elämä puolestaan voi olla monenlaista. Elämisen ehdot ovat ihmisillä erilaiset, samoin odotukset. Toki oloa voi helpottaa se, jos onnistuu järjestämään odotuksensa ja mahdollisuutensa jonkinlaiseen tasapainoon niin, ettei jatkuva pettymyksen, vajavaisuuden tai vaille jäämisen tunne kalva mieltä.

Kipeänä, puutteellisena ja onnettomanakin voi silti mielestäni elää "hyvän elämän", jos se tarkoittaa sitä, että tärkeimmät asiat ovat järjestyksessä. Raamatun mukaan tärkeitä asioita on lopulta hyvin vähän tai peräti yksi ainoa: ihmisen yhteys elävään Jumalaan. Siitä kumpuaa hyvän elämän lähde, elävän veden virta, joka ravitsee pyrkimyksiämme, pesee pois syyllisyytemme ja antaa voiman kasvaa kohti valoa.

Se, että elän nyt tosiaankin lähestulkoon eristyksissä muista ihmisistä ja jonkun mielestä monin tavoin "tynkäelämää", ei ole kaikilta osin oma valintani. Kaikkea ei voi valita ja joistakin valinnoista joutuisi yksinkertaisesti maksamaan liian kalliin hinnan, jos niihin päätyisi..

Tuon lääkärikäynnin jälkeen tajusin kuitenkin sen, että hyvää elämää ei ole se, että onnettomana jatkuvasti kaipaa pois siitä, missä juuri sillä hetkellä on tai kokee alati pohjatonta syyllisyyttä riittämättömyydestään ja keskeneräisyydestään.

Toki tavoitteita ja kunnianhimoa on hyvä olla. Päämäärät antavat elämälle tarkoituksellisuuden tunnetta ja ryhtiä. Elämisen taitoa on kuitenkin asettaa päämääränsä sellaiselle tasolle, että edes jotkut niistä on mahdollista saavuttaa. Loputon epäonnistuminen ja mahdottoman tavoittelu on mielestäni aivan yhtä suurta ajan ja voimavarojen hukkaamista kuin päämäärätön ajelehtiminen ilman mitään pyrkimyksiä.

Vapauttavaa on silti huomata, että nämä ajalliset tavoitteet ovat enimmäkseen lopulta vain meitä ihmisiä varten. Jumala ei punnitse meitä saavutustemme ja meriittiemme mukaan. Maailmamme ei tarvitse romahtaa edes siinä tapauksessa, että jo tämän ajallisen elämämme aikana jokin tavoittelemamme päämäärä osoittautuukin vääräksi tai arvottomaksi.

Tärkeintä on yhteys Kristukseen. Siitä lähteestä kun ammennamme kaikki lyhyen ja pitkän tähtäimen suunnitelmamme voimme ainakin olla varmoja, ettei elämämme kulu hukkaan, vaikka emme mitään kovin näkyvää aikaan saisikaan.

Minulle hyvä elämä on siis riippumista kiinni siinä parhaassa asiassa, jonka tähänastisen elämäni aikana olen saanut löytää. Se , että se riittää, on ehkä nykyajan suorityskeskeisen eetoksen valossa outo ajatus, mutta minua se kantaa ja lohduttaa.

Vastahakoisen raahustajan surullisia mietteitä

Ulkona on mitä kaunein kevätpäivä. Järki sanoo, että olisi paljon aihetta iloon. Sydän käpertyy silti kasaan ja itkettää. Tämä oma nimetön suruni on viime viikkoina kasvanut päivä päivältä. Sen lisäksi itkettää nyt Leenan ja kummitätini vointi. Molemmat taistelevat syöpää vastaan, eikä tilanne näytä hyvältä.

Lohdullista on se, että molemmat turvaavat Jeesukseen ja siksi jaksavat tarttua toivoon ja valoon. Jotkut ovat myös saaneet syntymälahjana luonteenlaadun, joka auttaa pitämään elämästä kaksin käsin kiinni ja rohkaisemaan muita vielä silloinkin, kun oma tilanne näyttää jo toivottomalta.

Usein olen miettinyt, mikä tarkoitus mahtaa olla sillä, että yksikään näistä omista sairauksistani ei tähän mennessä ole osoittautunut nopeaan kuolemaan johtavaksi, vaikka tutkimusvaiheessa sellaista on epäilty ja itse olen monesti sitä salaa toivonut.

Miksi sellaiset ihmiset, jotka haluaisivat elää ja joilla olisi vielä annettavaa, otetaan pois ja minunkaltaiseni vastahakoiset, päivästä toiseen raahustajat jatkavat täällä taivaltaan. Kaikkiin kysymyksiin ei ole tarjolla vastauksia.

Olenhan minä toki jo kauan sitten sellaiseen ajatukseen päätynyt, että jos en kerran vielä pois pääse, parasta olisi yrittää hoitaa tämä pesti loppuun niin hyvin kuin taidan. Jos ei tästä elämästä itselleni iloa irtoa, niin ainakin voisin yrittää olla avuksi ja iloksi toisille. Siinä samalla voisi niitä ilonpisaroita ehkä roiskua omaankin niskaan.

Sekään ei vaan meinaa luonnistua. Pelkkä hyvä tahto ei nimittäin riitä. Pitäisi tehdä jotain konkreettista. Sitäpaitsi ihmisten auttaminen ja ilahduttaminen sujuu paremmin silloin, kun on jonkinlaisessa kontaktissa ihmisten kanssa. Erakolta se ei onnistu...

Mikä lopulta onkaan tärkeää?

Luin hiljattain kolumnin, joka jäi ajatteluttamaan. Se on melko pitkä, enkä pystynyt selkeästi hahmottamaan sen johtoajatusta, koska siinä oli niin paljon näkökulmia ja asiaa. Ehkä juuri se siinä minua viehättikin. Pohdittavaa riittää pitkäksi aikaa, eikä asioita yksinkertaisteta liikaa. Lukekoon tuosta linkistä, ken jaksaa ja haluaa.

Hajanaisina yksityiskohtina tekstistä jäi takaraivooni kaikumaan sinänsä masentava ilmaisu "70-vuoden nollatutkimus". Kolumnissa nimittäin kerrotaan muun muassa harvinaisen pitkäkestoisesta tutkimuksesta, jolla useat eri tutkijat toistensa työtä jatkaen ovat yrittäneet kartoittaa onnellisen elämän salaisuutta. Mitään yksiselitteistä reseptiä he eivät kuitenkaan löytäneet, vaan päinvastoin yllättävän monia tapoja, joilla ihmiset voivat tulla onnettomiksi.

Ajan hengen mukaisesti siitäkin tutkijaryhmästä löytyi silti vähintään yksi vankkumaton positiivisen ajattelun kannattaja. Hänen suuhunsa on tekstissä sijoitettu tarina, jonka olen lukenut monesta muustakin lähteestä, mutta aina se jaksaa hymyilyttää. Näin se menee:

"Isällä oli kaksi poikaa. Jouluna hän pani toisen lahjasukkaan hienon kultakellon ja toisen sukkaan hevosen lantaa. Aamulla kellon saaja tuli huolissaan isänsä luo: " Joulupukki antoi minulle näin arvokkaan kellon, mitä jos se menee rikki?" Lantaa sukastaan löytänyt poika oli innoissaan:" Joulupukki toi minulle ponin, mutta nyt minun on löydettävä se!"

Meikäläinen ei taatusti kuulu tuon jälkimmäisen pojan sukulaissieluihin, mutta enpä usko olevani perusluonteeltani tuon kultakellon saajan kaltainenkaan. Aika harva meistä varmaankaan edustaa äärimäistä optimismia tai pessimismiä ja masennus on sitten vielä asia erikseen. Se vääristää todellisuutta ihan omalla tavallaan, vie kuvista värit, muuttaa kaikki näkymät harmaan suttuisiksi (ei edes mustavalkoisiksi).

Depressio minussa saa usein kyselemään, mahtaako koko elämäni olla eräänlainen "70-vuotinen nollatutkimus, jonka tuloksena selviää vain, miten monin eri tavoin ihminen voikaan olla onneton". Jumalan minuun puhaltama henki (tai sielu, tai miksi kukin iankaikkista olemustamme kutsuukin) puolestaan vakuuttaa, että minun(kaan) elämäni arvo ei riipu siitä koenko itse itseni hyödylliseksi, arvokkaaksi, menestyneeksi tai onnelliseksi. Se arvo kumpuaa elämän lahjan antajasta.

Avuttomuudesta

Tänään, kun heräsin aamu oli jo mennyt. Päivää sentään oli vielä jäljellä. Toki olin aamuyöllä pissattanut koirat, mutta sitä ei lasketa, kun en ollut silloin vielä kunnolla tolkuissani. Viimeöisen saunan lämpö vielä vaikutti jäsenissä niin, että pääsin tarpomaan lumihangessa pienen lenkin joka koiran kanssa (niitä on kolme). Nyt lämmön vetreyttävä vaikutus onkin jo mennyttä ja riesana on niin sanottu saunakrapula, monille reumaatikoille tuleva kuvotus, turvotus ja päänsärky, joka saunan lämmöstä seuraavana päivänä koituu.

Herättyäni mietin, miten paljon asioita ihminen tekeekään ikään kuin automaattiohjauksella ja pitää niitä itsestäänselvyytenä. Rutiini säästää resursseja: keskittymistä, voimia ja ajatuskapasiteettia, mutta toisaalta myös estää uppoutumasta elämyksiin syvällisesti, niin, että aistimukset tulisi todella koettua. Monet yksinkertaiset, mutta arvokkaat asiat huomaa vasta, kun ne on jo kadottanut.. kuten nyt kyvyn kävellä kokematta tällaista kipua joka ainoassa jalkansa osasessa.

Viime päivinä olen ollut ehkä kipeämpi kuin koskaan aikaisemmin näiden reumasairauksieni vuoksi. Monet arkiset askareet ovat tuntuneet ylivoimaisilta. Avuttomuuden kokemus on tuupannut mieltäni jälleen kerran perimmäisten kysymysten äärelle. Mikä on ihminen ja mikä on tämän elämän tarkoitus, pohdituttavat jälleen kerran kovasti.

Jos ihminen on yhtä kuin voimansa, pystyvyytensä ja suorituksensa, minä en ole juuri mitään, eikä minusta enää mitään tule. Millaisia voisivat olla sellaiset elämän tarkoitukset, siis merkityksellisyyttä tuottavat tehtävät ja haasteet, joihin pystyisi tarttumaan ihminen, joka ei aika ajoin pysty kävelemään, jonka kädet eivät toimi, mieli on musta, eikä muistikaan pelitä kuin pätkittäin?

Tulevaisuus pelottaa. Jos tässä iässä olen jo näin avuton, mikä mahtaakaan olla tilanne sitten, kun tulen ikään, jossa ihmiset tavallisemmin alkavat tarvita apua arkipäivän askareisiin.

Mies lähti kirkkoon kävellen. Eihän sinne ole kuin kilometrin verran. Minulle se matka voisi yhtä hyvin olla 10 kilometriä. Tänään en jaksa edes toivoa parempaa...

Todellisuudesta ja sen kokemisesta

Tänään on kipu ollut taas tajunnan räjäyttävää. Muutaman päivän sitä aina jaksaa. Sitten alkaa olla valmis repimään itsestään irti melkein mitä tahansa osia ellei se hellitä. Pelottavinta tässä kroonisessa, ei lainkaan hengenvaarallisessa, kipuilussa onkin se, että minkäänlaista loppua tai helpotusta ei ole näköpiirissä. Pahimpina aikoina jopa lupaus pikaisesta kuolemasta tuntuisi ilouutiselta verrattuna mahdollisesti vielä vuosikymmeniä jatkuvaan kärvistelyyn .

No, joka tapauksessa olen yleisemminkin viime päivinä pohtinut todellisuutta, sen kokemisen kerroksellisuutta ja havaitsemisen subjektiivisuutta. Siinäkin on jonkinlaista lohdullisuutta, että asiat eivät aina ole sitä, miltä ne näyttävät ja tuntuvat. Samaan aikaan, kun olemassaolo tuntuu sietämättömän tuskalliselta, voi mielen pohjalla kulkea syvä turvallisuuden ja kiitollisuuden virta.

Kokemisessa on monia tasoja. Joskus niitä voi tietoisesti vaihtaa. (Siis voin valita esimerkiksi sen keskitynkö tämänhetkiseen fyysiseen olotilaani vai suuntaanko huomioni vaikkapa henkisempään pohdiskeluun) Näkökulmat muuttuvat joskus itsestään. Jos on voimia, niitä voi myös itse muuttaa. Aurinkoisena päivänä ankeakin maisema kirkastuu. Kivuliaimpinakin päivinä saattaa onnistua hetkeksi kiinnittämään katseensa johonkin parempaan.

Uskon vankasti, että on olemassa enemmän kuin aisteillamme tässä ajallisessa elämässä kykenemme käsittämään. Joskus olen vahingossa tullut loukanneeksikin joitakin ihmisiä, jotka ovat ilmaisseet arvostavansa inhimillistä rakkautta (useimmiten seksuaalista parisuhdesellaista) elämän suurimpana ja merkityksellisempänä asiana.

Onhan se kaunis ja tärkeä juttu, mutta minulle moinen ei elämän perimmäiseksi tarkoitukseksi riitä. Kaikki ei ole tässä. Ei voi olla, vaikka jotkut elämää ahmivat ja kahmivatkin kuin se olisi seisova pöytä, jonka tyhjennyttyä mitään muuta ei ole enää tarjolla...

Jos elämä olisi vain siinä, mitä näemme, koemme ja kykenemme itse luomaan, ei minun olemassaolossani ainakaan olisi mitään mieltä, sillä näihin sairauksiin ei ole parannuskeinoa, eivätkä minun henkiset kykyni riitä edes ajoittaiseen ruumiista lomailuun. Jäljelle jää siis armon ja iankaikkisen elämän, tai vähintään iankaikkisen rauhan, toivo.

Voi varjelkoon, jos tänne pitäisi syntyä vielä uudestaan kompuroimaan ja kippuroimaan. Sellaista vaihtoehtoa en suostu ajattelemaankaan..

Luottamuksesta

Tänään on tuolla raamatunlauselaatikossa kohta, joka yksinkertaisesti, selkeästi ja käytännönläheisesti kiteyttää sen, mitä luottamus Jumalan huolenpitoon on minullekin merkinnyt jo yli 30 vuotta. Näinhän siellä sanotaan:

Mutta me tiedämme, että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat, niiden, jotka hänen aivoituksensa mukaan ovat kutsutut.

Room. 8:28 (KR33/38)

En minä ymmärrä kaikkea. Nykyään en enää yritäkään. Inhimillinen tieto on muuttuvaa ja se, mitä järjeksi kutsumme, tavoittaa monia tärkeitä asioita, mutta ei sitä, mikä on olevaisen ytimessä. Sitä kohti haparoi tässä ajassa vain usko ja luottamus, hauras toive tai vuorenluja vakuuttuneisuus, ajasta, paikasta ja persoonasta riippuen.

Kun Raamatussa puhutaan niin paljon siitä, että Jumalalla on suunnitelma, että jokaisen yksittäisen ihmisen elämälläkin on merkitys ja ainutlaatuinen tarkoitus, olen joskus kiihkeästi kaivannut tietoa siitä, mikä on oman elämäni tarkoitus.

Olen kuvitellut, että se on jotain konkreettista ja sanoiksi puettavaa, loogista ja lineaarista, joka tähtää alusta loppuun saakka johonkin päämäärään. Nuorena yritin kiihkeästi antaa sille nimen. Tulisiko minusta paimen, opettaja vai palvelija? Onko paikkani olla kantona kaskessa tai kivenä polulla vai oppisinko joskus vielä hoitamaan, auttamaan, tukemaan tai parantamaan?

Enää en kysele, enkä kaipaa. Kaikki on nyt ja tässä. Tarkoitukset selviävät aikanaan, jos ovat selvitäkseen. Tämä hetki riittää ja luottamus siihen, että Hän pitää huolta lapsistaan. Vaikka se, mikä meistä on hyvää ei aina näytä maailmassa ja omassa elämässämme toteutuvan, kun elämme rukouksessa ja Häneen luottaen saamme olla varmoja, että kaikki, minkä Hän sallii koituu lopulta niiden parhaaksi, jotka Häneen turvavat.

Miten lohdullinen ajatus tänäkin tuskanharmaana päivänä.

Juhlat on jossain muualla

Pienenä taisin mankua äidille turhankin usein, että on tylsää, eikä mitään kivaa tekemistä. Nuorenakin tuntui usein, että kaikki hauska tapahtui jossain muualla. Vanhemmiten kasvoin käsittämään sen, minkä Tove Jansson osuvasti aforismissaan tiivistää: "Ei kenelläkään ole yhtään sen hauskempaa kuin hän itse itselleen järjestää."

Nykyään en voi valittaa, että tekemistä tai hauskanpidon mahdollisuuksia puuttuisi, mutta aina jotain: nyt puuttuu voimia tehdä tai järjestää itselleen mitään. Kai se on vaan hyväksyttävä, että meikäläisen elämässä juhlat on aina jossain muualla. Mutta kuka on väittänytkään, että elämän olisi tarkoitus olla kivaa? Jospa ne juhlat pidetään sitten siellä perillä.. Ken tietää.

Nykyään yksi hyvän ihmisen kriteereistä vain tuntuu olevan kyky nauttia elämästä. Joskus aiempina vuosisatoina tietääkseni ihannoitiin enemmän itsekuria, nautinnoista kieltäytymistä ja askeettisuutta. No, jospa tähänkin lohduksi kelpaisi se Raamatun sana, jossa kehotetaan tutkimaan kaikki ja pitämään se, mikä hyvää on. Meitä ei kehotetakaan mukautumaan tämän maailmanajan kotkotuksiin, vaan pitämään mielessä se, mikä on lopullinen päämäärä, voittopalkinto, jota kohti riennämme..

Oli miten oli, niin näillä mennään, kun ei muitakaan vaihtoehtoja ole. Katkeruus ei ainakaan hyödytä ketään.

Tarkoitusta sylin täydeltä

Logoterapeuttisen ajattelun mukaan ihminen kokee elämänsä tarkoitukselliseksi tavoittelemalla ja elämällä todeksi arvojaan - jos ne ovat universaalistikin tavoittelemisen arvoisia. Tällaiseen universaalin arvojärjestykseen Frankl ( ja muun muassa hänen teorioihinsa vaikuttanut filosofi Max Scheler) ymmärtääkseni uskoi, vaikka yksilön elämässä tarkoitukset ovatkin hänen mielestään vaihtuvia ja niitä on monen tasoisia (siis esim. juuri tämän hetken tarkoitus ja vaikkapa koko elämän kestävät tavoitteet, suuret päämäärät).

Tarkoituksellisuuden kokemusta elämäänsä ihminen voi Franklin mukaan löytää kolmelta alueelta:

1. Työskentelystä jonkin itseä arvokkaammaksi koetun päämäärän hyväksi (esim. lapsen hoitaminen, perheen elättäminen, kauneuden luominen vaikkapa käsitöitä ja taidetta tuottamalla, työskentely jonkin aatteen puolesta jne.)
2. Elämyksistä (esim. luonnossa, taiteessa, ihmissuhteissa jne.)
3. Asennearvoista (jaloimman tarkoituksensa ihminen voi täyttää siinä, miten hän suhtautuu kärsimykseen ja elämän mukanaan tuomiin vastoinkäymisiin)

Tänään, kun pitelin tuota nyt jo lähes täysikasvuiseksi ehtinyttä kuusivarpaista kullanmuruani sylissä, koin vahvasti noita kahta ensimmäistä tarkoituksellisuuden muotoa. Minulle se pieni, pehmoinen, suloinen olento on samalla kertaa ilo ja tehtävä. Pidän siitä huolta ja annan sille rakkautta, mutta saan takaisin vähintään yhtä paljon tai enemmän. Eläimet ovat minulle myös yksi kauneimmista asioista, jotka Jumala on tähän maailmaan luonut. Se ilon lähde on ehtymätön.

Tiedän, että monet saattavat hymähtää halveksivasti näin mitättömän kuuloiselle tarkoitukselle. Että joku ihan tosissaan voi pitää elämänsä tärkeimpänä tarkoituksena arjessa lemmikkieläinten hoivaamista. Naurettavaa. Ihmislapsi olisi sentään jotain huomattavasti arvokkaampaa ja parasta tietysti olisi, jos saisi aikaan jotain, mikä noteerataan historiankirjoissa (mieluummin sentään positiivisemmissa yhteyksissä kuin monet valtionjohtajat: Hitler, Stalin sun muut sellaiset, mutta pääasia, että nyt sentään jotain näkyvää saisi aikaan.)

Toki minäkin mieluusti parantaisin maailmaa kaksin käsin, tekisin suuria tekoja ja jättäisin jälkeeni paremman paikan kuin se, mihin synnyin. Harva on kuitenkaan kutsuttu sellaiseen osaan, eikä suurmiesten ja -naisten elämä ole Jumalan silmissä yhtään sen arvokkaampi kuin tämmöisen tavallisen tallaajan ja kipuilevan kissanhoitajan.

Yhä enemmän alkaa meikäläisestä tuntua siltä, että monessakin mielessä eläminen on taitolaji, jota onneksi voi harjoitella niin pitkään kuin päiviä riittää. Onni, ilo ja tarkoituksellisuus on olemassa kaiken aikaa. Se pitää vain oppia näkemään ja ennen kaikkea siihen on opittava tarttumaan, sillä harvoin onni tulee sohvan reunalla odottavalle kuin Manulle illallinen. Parhaalta maistuvat sellaisen työn hedelmät, joita on kasteltu hikipisaroin - joskus ehkä jopa kyynelillä.

Valosta

En varmasti ole ainoa, jota valo symbolina kiehtoo ja askarruttaa. Huomaan, että käsittelen sitä lauluissani ja muissa teksteissäni yhä uudelleen. Niin tekevät monet muutkin ja löytyyhän se vertauskuva monesta kohtaa Raamatustakin (Kristus on maailman valkeus jne.)

Kun eilen vaihdoin tähän blogiini keltaisen pohjan, arastelin sen vaaleutta ja keltaiseen väriin mielikuvissani yhdistyvää pirtsakkuutta. Tänään hoksasin, että Elegia oli tehnyt samasta aiheesta myös sinisen version ja tämä tuntui nyt omalta.

Syvällisemmin ajateltunakin sinisiin sävyihin (englannin kielessähän blue viittaa alakuloon) tottuneelle kirkas valo voi olla pelottavaa. Valo paljastaa heikkoudet, näyttää koko karun totuuden - myös kaiken ilon ja mahdollisuudet, jotka sinisyyteen vajonneelta ovat jääneet vastaanottamatta. Sitä ei pääse pakoon varjoihin. Toisaalta kuitenkin totuus tekee vapaaksi. Kun kaikki on paljastunut, ei ole enää mitään hävettävää ja peiteltävää jäljellä.

Jumalan edessä synnintunto on ainakin minulle ikäänkuin kirkkaaseen, mutta lempeään, valoon joutumista,. Hän näkee ihmisen sellaisina kuin olemme, mutta hyväksyy ja rakastaa silti.

Minä olen elämässäni hukannut monta unelmaa ja kadottanut muut kutsumukseni. Jäljellä on enää se, jonka koen omimmakseni. Se ei tuo kunniaa ja mainetta, eikä mullista maailmaa. Se ei myöskään vaadi suuria ponnistuksia, vain silmien, korvien ja sydämen avaamista rakkaudellisella mielellä.

Luulen nimittäin, että minun elämäni tarkoitus yksinkertaisimmillaan on aina ja kaikkialla katsoa, kuunnella ja kohdata toiset ihmiset sellaisina, kuin itse Jumala haluaa heidät näyttää: kauniina, ainutlaatuisina, rosoisina, mutta kaiken sen hyvän arvoisina, jonka Jumala haluaa lapsilleen antaa joka päivä, toisten ihmisten ja Pyhän Henkensä kautta.

Aristoteleen onni

Juha Perttula, tuossa aiemmin mainostamassani kirjassa, tiivistää napakasti Aristoteleen käsityksen onnellisuuden osatekijöistä kolmeen kohtaan. Aristoteleen mielestä ihmisen onnellisuutta edistää:
1. Mielihyvän kokemukset
2. Hyvä suoriutuminen eli onnistumisen kokemukset
3 .Pohdiskeleva elämänasenne

Koko Aristoteleen filosofiaa leimaa muistaakseni (en tosiaankaan ole kovin oppinut filosofian saralla) päämäärän ja tarkoituksen, eli teloksen korostaminen. Ihminen toteuttaa parhaiten tarkoitustaan ajattelemalla, koska se on ihmisen ominaislaadussa se kyky, joka hänen mielestään erottaa meidät muista elollisista. Tullakseen onnelliseksi ihmisen on hänen mielestään ensin mietittävä mitä haluaa ja miksi. Sen jälkeen on toimittava ja pyrittävä kohti valittua päämäärää. Henkilökohtaisesti voisin kuvitella, että niiden päämäärien saavuttaminen puolestaan tarjoaa mielihyvän kokemuksia, jotka jälleen lisäävät onnellisuutta.

Tähän saakka oppi on mielestäni ihan järkeenkäyvä ja sopii yhteen myös monien uudenaikaisempien ihmiskäsitysten kanssa. Siitä olen kuitenkin Aristoteleen kanssa eri mieltä, mikä on ihmisen elämän tarkoitus. Minun mielestäni se nimittäin EI ole onnellisuuden tavoitteleminen, sillä onni ei osu pyydykseen tavoittelemalla, päinvastoin, mitä enemmän sitä jahtaat, sitä ketterämmin se tuntuu pakoilevan.

Minun mielestäni onnellisuus tulee tärkeämpien asioiden puolesta ponnistelemisen sivutuotteena - jos on tullakseen. Se on harvinainen lahja ja bonus, joka saattaa tupsahtaa eteen ihan arvaamatta. Sen voi hetkeksi tavoittaa lapsen hymyssä tai kissan pehmeässä turkissa, lähimmäisen ystävällisissä sanoissa tai siinä terveessä väsymyksessä, joka mielen ja ruumiin valtaa illalla, kun on päivän aikana kerrankin onnistunut tekemään parhaansa, saanut aikaan jotain, antanut kaikkensa.

Pelkkä mietiskely ei johda mihinkään. Päämäärätön touhuaminenkaan harvoin tuottaa hyvää tulosta. Mielihyvän kokemuksissa on se ongelma, että ne ovat hetkellisiä ja laimenevat nopeasti. Aistiärsykkeisiin tottuu ja mielihyvän aiheuttajaa tarvitaan pian suurempia annoksia tuottamaan samantasoinen vaste. Tulee riippuvuus tai mielihyvän kokemus laimenee olemattomiin. Pelkkä nautinnon tavoittelu elämässä on myös itsekästä ja jättää helposti ihmisen lopulta yksin ja tyhjäksi.

Ihan toimivan kuuloinen onnellisuuden kaava tuo kolmijako on..mutta, jos se on ollut tiedossa jo yli 2000 vuotta, miksi edelleen on olemassa niin paljon onnettomia ihmisiä?

Ei ole kivaa, kun ei ole kivaa

Toisessa blogissani jo raportoin, että kokeilin sitä bittienulkopuolista elämää hiukkasen. Eipä tehnyt sanottavaa vaikutusta. Taidan olla laiska, epäsosiaalinen ja kaiken kukkuraksi keskenkasvuinen, kun ei huvita tehdä mitään, mikä ei ole "kivaa".

Kotityöt kuuluvat meikäläisellä ehdottomasti siihen kategoriaan, joka ei ole kivaa, samoin small talk ja osallistuminen tilaisuuksiin, joissa pidetään pitkiä puheita, pönötetään epämukavissa asuissa, humallutaan vahvasti, kilpaillaan tai pelataan sosiaalisia pelejä (mikä sosiaalinen toiminta EI kuuluisi tuohon kategoriaan).

Mutta onko elämän tarkoitus ollakaan pääasiassa kivaa? Jospa se ei olekaan niin. Jospa minä kuulunkin siihen samaan sakkiin, jota opettajainhuoneessa toisinaan nimiteltiin rusinapullakakaroiksi, eli ihmisiksi, jotka haluaisivat kaikesta vain parhaat palat ja jättäisivät mieluiten työn, arjen ja ponnistelun väliin.

Jos ongelma tämän pahan oloni taustalla olisi niin tarkkarajainen ja selvästi määriteltävä, silloinhan siihen olisi löydettävissä myös jonkinlainen ratkaisu. Muuttamalla asennettani arkeen, arvioimalla uudelleen sen mikä on huvin ja hyödyllisen tekemisen terveellinen suhde elämässäni, saattaisin ehkä löytää tasapainoisemman tavan elää. Ehkä raskaan rämpimisen seasta alkaisi sitten kirkkaammin erottua myös ne hyvät hetket, joita varten kannattaa ponnistella ja sietää epämukavuutta,.

Voisikohan näin vanha koira oppia vielä uusia temppuja? Esimerkiksi oman ajankäyttönsä parempaa suunnittelua ja jotain muuta, mitä sen suuresti inhoamani elämänhallinnan käsitteen alle liitetään..

Kuusivarpainen kullanmuru

Meidän kuudes kissa, Muska, kuusivarpainen kullanmuru. Se tuli meille syksyllä, kun ajattelemattomat ihmiset ajattelivat hankkiutua eroon ajattelemattomuutensa seurauksista tappamalla pienet pentuset.

Ennenkuin ehdin sanoa kissaakaan, se oli ottanut paikkansa sylissä ja sydämessä. Enää en siitä luopuisi, vaikka alkuun ajattelin, että yksikin lisää on liikaa. Asioilla on tapana järjestyä. Uusi eläinlapsi, kuten ihmislapsikin kantaa mukanaan lupausta huomisesta, yhteisistä vuosista täynnä lämpöä ja läheisyyttä.

Se tarvitsee minua. Sen pienet, pennunpehmoiset tassut pitävät minua elämässä kiinni. Minä pelastin sen hengen ja omalla tavallaan se pelastaa joka päivä minut elämälle. Ilman näitä nelijalkaisia rakkaitani tuskin jaksaisin enää uskoa ja toivoa.

Kaikella on tarkoitus

Kaikella on tarkoitus. Niin haluan ajatella. Kun ihminen toimii, on hänellä yleensä siihen syy ja usein myös päämäärä, jota kohti pyrkiä. Tarvitaan myös liikkeelle laittava ja toimintaa ylläpitävä voima. Ilman sitä ainakin minun pyrkimykseni jäävät voimattomaksi kaipaukseksi.

Tämän blogin tarkoitus ja teema on toivo. Sitä kohti pyrin. Sitä etsin ja tavoittelen. Unelmaa minulla ei enää ole, mutta Toivo ei kuole koskaan. Se ON olemassa jossain ,vaikken sitä pystyisi aina näkemään.

Minulla on jo ennestään muita blogeja. Niissä näkökulma maailmaan on toinen. Tähän pyrin kokoamaan ajatuksia, jotka ovat itselleni tärkeitä, mutta eivät välttämättä kaikille muille avaudu. Uskon Kolmiyhteiseen Jumalaan. Kristinusko on elämäni perusta. Silti haen hengen ravintoa laajasti myös muunlaisesta kulttuurista ja kirjallisuudesta. Jos se jotakuta kammoksuttaa, nyt on hyvä hetki sulkea sivu tai palata joskus paremmalla ajalla lukemaan.

En tahdo tästä blogistani erilaisten näkemysten taistelukenttää, joten kommentointi riitaisaan sävyyn ei ole suotavaa. Elämässäni on tuskaa ja ristiitoja riittävästi ilman mieltä pahoittavien blogikommenttien pohdiskeluakin. Jos ajattelet toisin ja tahdot tuoda sen julki, ole hyvä ja perusta oma blogi sitä varten. Ehkä ilmaannun joskus lukemaan.

Syy, miksi ryhdyn näitä(kin) ajatuksiani julkisesti kirjoittelemaan on yksinkertaisesti se, että saan itse paljon iloa, toivoa ja rohkaisua toisten teksteistä. Jos joskus voin jakaa sitä eteenpäin merkitsemällä tänne muistiin jonkin toivoa herättävän tai ylläpitävän löydön tai oivalluksen, on se minulle ilo ja toteuttaa tämän blogin tarkoituksen.