Toivottomuus ja epätoivo

Onkohan epätoivolla ja toivottomuudella tarkasti määriteltyinä käsitteinä eroa? En jaksa nyt ryhtyä tutkimaan löytyisikö noiden sanojen eroista jotain artikkeleita netistä..

Epätoivoa muistan jonkun saarnamiehen historian hämärissä nimittäneen synniksi. Muistan jo silloin ajatelleeni, että se kuulostaa pahasti siltä kuin puhuja löisi lyötyä. En nimittäin ole koskaan uskonut, että kukaan tahallaan irti toivosta päästää tai ryhtyy peräti aktiivisesti epätoivoiseksi.

Subjektiivisessa käsitemaailmassani noilla käsitteillä ON eroa ja sen eron tunnusmerkki on aktiivisuuden aste. Toivottomuus tarkoittaa minulle passiivista vailla oloa. Toivo on hiipunut tai äkkirysäyksellä kadonnut. Siitä ei ole aktiivisen harkintaprosessin jälkeen luovuttu, eikä irti päästetty. Ollaan vaan amerikkailaisia mukaillen "toivonpuuskien välissä" tai jostain muusta syystä ilman.

Toivottomaksi minä taidan nykyään kokea oloni 90% hereilläoloajasta. Epätoivoinen en tunne olevani koskaan..

Se on mielenkiintoista, että inhimillisessä kokemusmaailmassa hyvinkin ristiriitaiset tunteet ovat mahdollisia samanaikaisesti. Kristittynä minun elämäni, tulevaisuuteni ja toivoni ei ole pelkästään omassa, ja arvaamattomien olosuhteitten, varassa. Pohjimmiltaan olen turvassa, vaikka myrskytuuli venettä keikuttelee ja ehkä koko paatin jossain vaiheessa kaataakin.

Iankaikkisen elämän toivoon ja Jumalan rakkauteen turvaten voin rauhassa keskittyä näihin jokapäiväisen elämäni pieniin kipuihin ja kompurointeihin. Jos matkanteko onkin aika ajoin ahdistavaa, perille päästään varmasti. Jos oma jaksaminen loppuu, Hänen voimansa riittää.

Sillä tavoin on ihan loogista ajatella, että Kristuksessa on toivottomallakin toivo, eikä epätoivolla ole kristityn maailmankuvassa sijaa.

Tähän toivoon tänään tartun, enkä anna kenenkään uskoani viedä, vaikka nykyinen maailmanaika sitä entistäkin aktiivisemmin yrittää polkea, tahrata ja vääräksi osoittaa.

Tyyni ja sees..

Mies palasi sukulointireissultaan mukanaan tämä kuva varhaisaamussa tyynenä taivasta peilaavasta järvenselästä. Jokin siinä puhutteli ja hiljensi levotonta mieltäni. Monet asiat elämässäni ovat nyt myllerryksessä ja sekaisin. Ahdistaa ja masentaa. Tuntuu, että voimat loppuvat kesken, eivätkä ongelmat ratkea, vaikka kuinka ponnistelen solmujen selvittämiseksi.

Nimenomaan tuo tyynestä vedestä heijastuva taivaan sinisyys ja vasta kalpeana punertava aamun kajo tuossa kuvassa muistuttavat siitä, että taivaasta se valo tulee, ei vuoroin myrskyisänä vellovasta ja lempeästi liplattavasta vedestä. Tunteita tulee ja menee, mutta Jumalan rakkaus, armo ja huolenpito pysyy. Ehkä sen tajuaminen ja kokeminenkin olisi helpompaa, ellei niin helposti heittäytyisi oman mielensä myrskyihin vellomaan. Järkikin leikkaa terävämmin silloin, kun tunnekuohut eivät sumenna näkökenttää.

Hätäkös tässä, valmiissa maailmassa, tapasi mummuni rauhoitella kanssaihmisiään pahan paikan tullen. Niinhän se on Raamatunkin mukaan, ettei kukaan voi murehtimisella päiviään pidentää ja tokkopa tuo edistää paljon muutakaan. Jospa siis vastoin synnynnäistä temperamenttiani yrittäisin nyt ottaa rauhallisesti ja jättää ainakin enimmät hötkyilyt sikseen. Asiat etenevät omaa tahtiaan, eikä minun hermostumiseni taida nyt mitään vauhdittaa. Kun on tehty, mitä voidaan, on usein aika pelkästään odottaa..