9. joulukuuta

8.joulukuuta

Vielä on hetki tätä vuorokautta jäljellä. Siis aikaa avata tämänpäiväinen adventtikalenterin luukku. Olkoon se lista pienistä suurista ilonaiheista, joita tänään osui eteen harvinaisen monta.

Tänään olen iloinnut:

1. Apteekissa saamastani ensiluokkaisesta palvelusta. Farmaseutti neuvoi ja auttoi sellaisissakin asioissa, jotka eivät varmasti hänen työnsä vähimmäisvaatimuksiin kuuluneet

2. Vanhempieni tapaamisesta ja siitä, miten he edelleen välittävät ja pitävät minusta huolta, vaikka olemme jo kaikki kypsässä iässä. Toivon hartaasti, että osaisin, voisin ja jaksaisin myös antaa heille jotain hyvää takaisinpäin.

3. Ruotsissa asuvan tätini lähettämästä kauniista joululahjasta. Hän oli neulonut minulle ja sisarelleni upeat, hopeanvärisin helmin koristellut ranteenlämmittimet. Huomenna hänen syöpäänsä aletaan hoitaa sekä sädehoidolla että sytostaateilla. Rukoilen, että hän saisi parantua.

4. Ystävistä ja sukulaisista, jotka ovat talkoilla remontoineet tulevaa uutta kotiamme. He ovat antaneet paljon aikaansa ja nähneet tavattomasti vaivaa. On harvinaista ylellisyyttä saada tuntea niin ystävällisiä ihmisiä.

5. Siitä, että melkein viikon kestänyt kova päänsärky alkaa helpottaa

Elämässä on valoa ja pimeää, mutta eniten ehkä sittenkin harmaan eri asteita. Valon juhla keskellä pimeintä vuodenaikaa muistuttaa täällä Pohjolassa sopivasti Kristuksen kirkkaudesta, toivon valosta ja rakkauden lämmöstä, jota pimeän marraskuun halki rämpiessään varmasti jokainen kipeästi kaipaa. Onneksi valo on olemassa ja se tulee meitä lähelle Jumalan Pojassa, Jeesuksessa.

7. joulukuuta

Itteppäisyyspäivää

Isälläni on syntymäpäivä tänään. Siksi itsenäisyyspäivän tunnelmaan on jo varhain liittynyt mielessäni muitakin kuin isänmaallisia ajatuksia. Jo alle kouluikäisenä muistan pohtineeni, miksi isän ja äidin syntymäpäiviin liittyi niin laajalti tavallisuudesta poikkeavaa juhlahumua (äitini on syntynyt sinä toukokuun päivänä, jolloin koulujen lukuvuodella oli tapana päättyä ennenkuin lakeja muutettiin niin, että kunnat saavat itsenäisemmin päättää koulujensa aikatauluista).

Itsenäisyyspäivän juhlintaa olen kaikissa muodoissaan vierastanut aina. Sodasta puhuminen ja linnanjuhlat ovat herättäneet lähinnä ahdistusta tai tympääntymistä. Toki sodankäyneiden sukupolvien uhraus kansamme tulevaisuuden puolesta on ollut suunnaton. Sodan kauhuja ei sovi kokonaan unohtaa ja kieltää, mutta olen aina toivonut, että niistä voitaisiin puhua sellaiseen sävyyn, joka ei herätä nostalgista ihannointia vaan saa ennemmin toivomaan rauhaa ja kunnioittamaan niitä, jotka sitä pyrkivät ylläpitämään.

Tämän postauksen otsikko liittyy isosisääni, joka selvisi hengissä sekä talvisodasta että jatkosodasta. Hän oli karu, karski ja sosiaalisesti sangen taitamaton mies, johon rankan lapsuuden ja äidittömyyden lisäksi väkivaltaiset ajat olivat jättäneet jälkensä.

Monien muiden sodan käyneiden tavoin hän ei itse mielellään kokemuksistaan puhunut, mutta mummu kertoi kuulleensa isoisän taistelutovereiden moneen kertaan muistelevan, kuinka hän oli jatkosodan aikaan kovan tulituksen alkaessa ryhtynyt syömään ja muiden hakeutuessa suojaan oli jäänyt kaikessa rauhassa mutustamaan ruokaansa. "Tuu ny äkkiä pois sieltä", olivat kaverit huudelleen. Mutta paappa oli kironnut (hänen sanavarastonsa sillä osastolla oli erittäin laaja ja ahkerassa käytössä - vieläpä kahdella kielellä) ja sanonut syövänsä nyt.

Silti paljon enemmän kuin isoisän rohkeus ja itsepäisyys, minua aina kosketti hänen taiteensa ja syvä rakkautensa luontoon ja eläimiin. Linnut tulivat ruokintapaikalla syömään hänen kädestään. Hänen kotinsa oli aina täynnä lemmikkejä, joista hän piti hyvää huolta. Tauluissaan, jota hän päätyönsä ohessa maalasi, näkyi kaikki se herkkyys, tarkkanäköisyys ja hienovireisyys, jota hän ei ollut muulla tavoin saanut oppia ilmaisemaan.

Sanana ittepäisyys edustaa minulle nimenomaan selviytymistä, vahvuutta, rohkeutta ja sitä sinnikästä työtä, jota edelliset sukupolvet ovat vastoinkäymisistä huolimatta tehneet maamme hyväksi. Ilman heitä meillä saattaisi olla ympärillämme paljon kehnompi kotimaa.

5. joulukuuta

Odotan

Jo marraskuulla joulukadut avataan.
Kiire meitä kuljettaa kohti joulujuhlaa.
On pakko ostaa, pakko juhlaa rakentaa,
mutta kynttilän lämpö vain pintaa sulattaa.

Mitä odotat ihminen?
Valoako sydämesi yöhön?
Vai hetken lämpöä talven kylmiin pakkasiin?

Valmistaudut rakkauden juhlaan,
rahojasi lahjoihin tuhlaat, mutta
muistatko kuka on joulun suurin lahja?

Mitä odotat ihminen,
mitä odotat suomalainen,
kun taivaalta sataa valkoinen lumi,
joka peittää mustan maan?

Odotan Kuningasta,
odotan Seimen Lasta
Rauhanruhtinasta,
Vapahtajaa maailman.

4. Joulukuuta

Muutama päivä sitten YLE:n uutisissa kerrottiin, että nyt taantuman aikana suomalaisten auttamishalun on havaittu kasvaneen. Muun muassa SPR:n ja seurakuntien vapaaehtoistyöhön on ollut niin paljon tulijoita, että esimerkiksi SPR:n ystäväpalvelukursseja on jouduttu järjestämään pääkaupunkiseudulla suunniteltua enemmän.

Mikäs sen ilahduttavampaa. Uutisissa arveltiin, että selitykseksi käy sekä ihmisten työttömyyden myötä lisääntynyt vapaa-aika että huono-osaisuuden tuleminen entistä lähemmäs, kun jokaisella alkaa olla jo lähipiirissään joitakin, joita työn tai rahan puute rasittaa.

Näin joulun alla erilaiset hyväntekeväisyysjärjestöt myös jalkautuvat sankoin joukoin hankkimaan rahallista tukea toimintaansa. Puhelinkerääjät ahdistelevat, postilaatikkoon tulvii monenmoista lärpäkettä ja suuremmissa kaupungeissa rahanpyytäjän kanssa voi joutua kadulla ihan kasvokkainkin. Koita siinä sitten hiljentää kolkuttava omatuntosi ja kuunnella järjen ääntä, kun joku vastuuntuntoinen vapaaehtoinen kilistelee lipasta nokkasi alla.

Toki on hyvä, että edes joulun aikaan yleisemminkin muistutetaan auttamisen tärkeydestä. Vähästäänkin on mahdollista antaa ja erityisen hyvältä tuntuu tuo, että ihmiset ovat valmiita antamaan aikaansa ja työtänsä esimerkiksi juuri ystävätoiminnan kautta yksinäisille ja apua tarvitseville.

Ei kuitenkaan ole helppoa valita kohteita, jonne pennosensa suuntaa. Kaikkiin keräyksiin kun on ihan mahdotonta saada rahojaan riittämään. Tärkeätä olisi myös muistaa Jeesuksen sana "köyhät teillä on aina keskuudessanne". Auttamisen ja huolenpidon aika on ympäri vuoden, ei pelkästään joulun alla.

Tämän ajatuksen olen päättänyt tänä vuonna yrittää kääntää positiiviseksi. Ahdistuksen ja syyllisyyden sijaan pyrin ajattelemaan niin, että annan nyt sen, minkä kukkaro tuntuu kestävän ja yritän pitää tästä jouluisesta mielentilasta kiinni ympäri vuoden.

Tukea ja lahjoja tarvitseville voi antaa muulloinkin kuin kynttilöiden loisteessa ja joululaulujen soidessa. Itse asiassa moni voi kaivata jouluista yllätystä ja anteliaisuutta kipeämminkin keskellä harmaata arkea kuin joulunpyhien alla.

3..joulukuuta

glitter-graphics.com

Tänään fyysinen kipu tuntuu sietämättömältä. Reumasta johtuvat niskakivut laukaisivat migreenin ja aamu kului oksentaen. Hyvä mieli ja toiveikkuus valuu mielestä kuin vesi reikäisestä saavista. Kivulias, tuskainen ja onneton ihminen on huonoa seuraa. Paras siis vetäytyä yksinäisyyteen, kun siihen on kerran mahdollisuus. Kaikilla ei sitä ylellisyyttä ole.

Meillä jokaisella on omat taakkammme ja kipumme, heikkoutemme ja piirteet, jotka tahtoisimme itsestämme salata, kun haluamme tehdä hyvän vaikutuksen. Toisten vajavaisuus vain näkyy selvemmin. Heitä on helpompi osoittaa sormella.

Tänään iloitsen armosta ja siitä, että meissä eri tavoin heikoissa Jumalan voima tulee kirkkaasti näkyviin. (Tätä samaa aihetta Flora pohti taannoin blogissaan Uskoa etsimässä. Sinne löytyy linkki tuosta sivupalkista).

Kun omat voimat loppuvat ja lähimmäisetkin tuskastuvat jonkun ainaiseen tarvitsevuuteen, Jumala jaksaa meitä aina vaan. Hän nostaa ja kantaa, antaa luvan olla juuri sellainen kuin sillä hetkellä tuntuu, ei vaadi mahdottomia, vain uskoa, toivoa ja rakkautta. Nekin Hän antaa meille lahjaksi, huolella säilytettäväksi ja käytettäväksi.

Tänään on taas sellainen päivä, jolloin en omassa varassani jaksaisi. Arjen pienet vastoinkäymiset tuntuvat vuoren korkuisilta, kun kaikki voimat kuluvat hengittämiseen.. Onneksi Jumalan voima on aina suurempi. Hänen käsiinsä on turvallista jättää koko elämänsä.

2. joulukuuta

Joulukuu pyörähti käyntiin ilman, että ehdin huomata koko adventtiajan alkua. Elämä on nyt muuton takia semmoisessa myllerryksessä, että joulukoristeita ei kannata laittaa esille, eikä olo muutenkaan ole erityisen jouluisa.

Siksi ajattelin kokeilla, josko jaksaisin pitää täällä blogissani itselleni ( ja mahdollisille lukijoillle ) jonkinlaista adventtikalenteria. Omia valokuvia tosin saan näkyviin aikaisintaan ensi viikolla, kun kannettava tietokoneeni on korjattu ja pääsen penkomaan kuvatiedostojani.

Ajatuksena on kuitenkin joka päivä näyttää tai kertoa jotain, mikä kyseisenä päivänä on erityisesti ilahduttanut ja ehkä herättänyt adventtiin sopivia ajatuksia.

Tämän päivän pieni ilonaihe olkoon metsäjänis, joka aamupimeällä loikki autoni eteen ihan kaupungin keskustassa, kun olin ajelemassa töihin ennen kahdeksaa. Se oli soma mustine korvankärkineen ja valkoisine tupsuhäntineen. Olin iloinen, kun vauhtia oli niin vähän, että ehdin ihan hyvin jarruttaa ja antaa sen rauhassa viipottaa turvaan, vaikka tie oli pakkasyön jälkeen tosi liukas.

Aina, kun ajattelen tuonpuoleista, Jeesuksen takaisintuloa ja paratiisia, haaveilen eniten juuri siitä, että tämä tälle maailmalle niin tyypillinen kärsimys ja kuolema kerran päättyy. Että syntiinlankeemuksen seurauksena turmeltunut maailma luodaan uudenlaiseksi ja kaikki tuska on poissa. Uskon lujasti, että jos taivas on, ja paratiisi, siellä on sija myös eläimille. Ei kai Jumala olisi luonut jotain niin kaunista kertakäyttöiseksi... Ken tietää. Ehkä sekin aikanaan selviää.