Huumorisumua

Minä uskon, että Taivaanisällä on varsin hyvä huumorintaju. Viimeksi tänään tuntui siltä.

Olin varannut ajan kampaajalle ja pääsin kyllä puolison kyydissä sinne, mutta kotiin jouduin palaamaan kävellen, kun puolisolla oli muuta.

Murehdin jo etukäteen sitä, miten ikävältä tuntuu kävelläköntystää kipeillä jaloilla kolmen eri koulun ohi ja kestää sekä lasten että aikuisten armottomat, arvioivat katseet....Ajatus ei tosiaankaan tuntunut kivalta - varsinkaan, kun yläastelaiset ja ammattikoulun opiskelijat eivät aina tyydy pelkkään katseluun vaan huutelevat ties mitä asiattomuuksia.

Tänä aamuna, kun lähdettiin pihasta, koko tienoon peitti sankka hernerokkasumu. Eteensä ei nähnyt kuin pari metriä. "Ei tämä kuitenkaan pysy niin pitkään, että pääsisin sumun suojissa kotiin päin", ajattelin itsekseni, mutta pysyi se! Sain köpötellä ihan rauhassa takaisin, eikä kukaan nähnyt harmaan verhon takaa muuta kuin hitaasti eteenpäin vaeltavan möhkäleen, joka tosin jossain vaiheessa hihitteli hiljaa itsekseen.

Eikä tämä tosiaankaan ollut ensimmäinen kerta, kun uskon silmillä katsottuna olen päässyt todistamaan Jumalan huumorintajuista ja sydämellistä ihmettä :)

Resonointia

Käyn nykyisin hyvin harvoin yhtään missään. Eilen pääsin kuitenkin Jukka Leppilammen konserttiin. Pitkästä aikaa se oli puhutteleva kokemus.

Hengelliset puheet alkoivat jossain vaiheessa (jo vuosia sitten) kuulostaa korvissani saman toistamiselta, mutta eilen kuulin jotain, joka liikautti sekä ajatuksiani että tunteitani raikkaalla tavalla.

Musiikissa oli uutta ja vanhaa. Jukan ääni soi upeasti vanhassa puukirkossa. Erityisesti hänen opettelemansa, suomalaisittain erikoinen, kurkkulaulutekniikkansa, jossa soi useita , eri korkuisia ääniä päällekkäin kuulosti kiehtovalta.

Puheosuuksissaan hän sanoi monta asiaa, jotka jäivät mietityttämään. Päällimmäisenä kolahti kuitenkin ajatus siitä, että usko on resonointia. Raamatun mukaanhan "usko syntyy kuulemisesta ja kuuleminen Jumalan sanan kautta" Kuuliaisuus, eli Jumalan kutsun vastaanottaminen ja Hänen tahtonsa etsiminen on siis Hänen sanansa herättämää vastakaikua meidän olemuksessamme.

Entisenä laulajana minäkin tiedän, ettei kaunista ääntä synny pusertamalla ja pakottamalla. Samalla lailla Jumalan rakkauteen vastaaminen on parhaimmillaan pakotonta antautumista ja ilon sekä kiitollisuuden sävyttämää suostumista.

Luonnostaan meillä on taipumus yrittää tehdä asiat itse, ponnistella, vääntää, yrittää ja kelvata. Myös tämä aika opettaa meille, ettei mikään riitä. Aina on yllettävä entistä parempaan. Jukan sanojen ja laulujen kautta koin eilen välähdyksenomaisen hetken sitä ihmettä, jota Jumala meille tarjoaa.

Toki resonoiminen on liikettä, mutta sitä ei synnytetä itse. Jumalan sana liikuttaa yksittäistä ihmistä ja hänen kauttaan kaikkia niitä muita, joiden kanssa hän elää ja toimii. Jumala ei suinkaan ota ihmiseltä hänen omaa ääntään pois , vaan ennemminkin auttaa meitä löytämään omimman olemuksemme. Juuri niillä lahjoilla, sen äänen kautta, joka meillä on ja joka meissä kasvaa, voimme tehdä hyvää ja kertoa Jeesuksen rakkaudesta koko maailmalle.

Jukan ääni soi eilen harvinaisen kauniisti, niin hienosti, että siinä oli helppoa kuulla sekä hänen omansa että Korkeimman ääni, joka niiden laulujen ja sanojen kautta välittyi. Se muistutti minua pitkästä aikaa myös siitä, miksi seurakunnan tilaisuuksissa kannattaa käydä. Pyhien yhteys ja Jumalan sanan kautta tuleva siunaus ovat siellä tarjolla...tai ainakin pitäisi olla (muistini mukaan niin ei ihan aina ole ollut, mutta ehkä en ole vain osannut resonoida;). Pitäisiköhän mennä kokeilemaan toistekin. Josko paikalle vääntäytyminen olisi sittenkin vaivan väärti.

Syöpä

Jo pelkkä sana on monen mielestä kauhua herättävä. Syöpä.

Minun mummoni sairasti niitä kaksi, ensimmäisen nelikymppisenä ja jälkimmäisen kuusikymppisenä. Molemmista hän toipui ja eli 76-vuotiaaksi. Tätini on nyt seitsenkymppinen. Häneltä leikattiin suolistosyöpä pari vuotta sitten. Nyt se on uusinut.

Pari päivää sitten ilmaantui ovelle rahankerääjä. Hän oli mies tästä samalta kylältä ja keräys oli syöpäpotilaiden hyväksi. Harmikseni huomasin, että kukkarosta löytyi pelkkiä pikkukolikoita ja muovikortteja. Olin iloinen, kun mies jäi toviksi vaihtamaan kuulumisia ja lupasi palata parin päivän kuluttua uudestaan, koska kerroin haluavani osallistua ja käyväni seuraavana päivänä hakemassa rahaa.

Miehen sijasta uudelle käynnille ilmaantuikin hänen vaimonsa, joka oli kuullut, että muutamme pois. Hän on ihminen, joka vietti työvuotensa melko eristäytynyttä elämää - ainakin eräiden naapureiden mielestä, jotka pitivät häntä erikoisena ja hieman ylimielisenä, kun hän käytti aikansa mieluummin muuhun kuin kylän yhteisissä illanvietoissa kulkemiseen.

Hänen on vaikea kävellä, koska jalkapohjat kuivuivat sytostaattihoidosta haavoille. Ryhtikin on painunut kumaraan ja lihaskunto heikennyt. Hymy oli kuitenkin yhtä kaunis kuin aina.

Itse olen tutustunut häneen paremmin vasta viime vuosina, hänen sairastuttuaan syöpään ja jäätyään sen vuoksi eläkkeelle. Varmasti toistakymmentä kertaa olemme osuneet samaan aikaan terveyskeskukseen tai neuvolaan ja olemme odotushuoneessa ehtineet käydä hämmästyttävän syvällisiä ja mieltä lämmittäviä keskusteluja.

Ilahduin, kun hän halusi tulla sanomaan näkemiin ja oli edelleen reippaan ja toiveikkaan oloinen, vaikka syöpä on jo kertaalleen uusinut ja työkyky mennyt.

Omat sairauteni eivät tämänhetkisen tietämyksen mukaan ole henkeä uhkaavia. Kivuliaita, toimintakykyä rajoittavia ja parantumattomia kyllä. Tuon naisen tilanne on ollut paljon pahempi ja varmasti kivut myös. Silti hän suorastaan pursuaa elämänhalua, jaksaa innostua, eikä ole jäänyt rypemään omaan surkeuteensa.

Tekopirteys ja yltiöpositiivisuus minua oksettaa. Valoisuuden vaatiminen toisilta väkipakolla on vastenmielistä. Tämän ihmisen energisyydessä on kuitenkin jotain hoitavaa, aitoa ja pakotonta.

Miten rohkaisevaa onkaan löytää iloa ja valoa sieltä, missä sitä ei uskoisi näkevänsä. Kai meillä kullakin on oma tiemme ja omanlaisemme mielen maisema. Joillekin paistaa aurinko, joillekin on pakko riittää pieni kynttilä. Kaikkea ei voi valita, eikä kaikkea onneksi tarvitse kestää yksin.

Olemme täällä myös toisiamme varten. Ihmeiden ja vaikuttavien rukousvastausten sijaan Jumala kumartuu puoleemme usein toisten ihmisten kautta. Ystävän käsi on hetken Jumalan käsi ja lohduttavat sanat Hänen puhettaan. Tuon kohtaamisen ansiosta tunsin itseni siunatuksi.

Ilot julki

Asioilla on taipumus muuttua konkreettisemmiksi, kun ne sanotaan ääneen. (Siksi yritänkin viimeiseen saakka harkita, mitä suustani päästän ja seistä sanojeni takana). Erityisen suuren painoarvon näyttävät saavuttavan sanat, jotka päätyvät kirjoitettuun muotoon. Väitetäänhän usein, että "asiat ovat varmoja vasta, kun niistä on mustaa valkoisella".

Tänä aamuna heräsin huonosti nukutun yön jälkeen ja valituksen aiheet tungeksivat jo malttamattomina päässäni päästäkseen pursuamaan sanoina ilmoille, vaan enpäs laskenut niitä irti, enkä aio ihan pian laskeakaan.

Ulkona paistaa aurinko. Lammas on haettu sisälle, eikä minun tarvitse enää jännittää, mahtaako se tänään karata laitumeltaan vaarallisille teille. Koiranpennut leikkivät ja kissat viihtyvät sylissä. Tulevan kotimme puutarhasta poimitut omenat maistuvat makeilta. Tiet ovat vaihteeksi sulat, joten uskallan lähteä kesärenkailla autoillen kauppaan. Uudet ikkunaverhot, jotka olen tilannut tulevaan kotiimme, odottelevat noutajaa Matkahuollossa.

Elämä koostuu ohi ja läpi virtaavista elämyksistä ja hetkistä. Juuri nyt hätistän ne synkät ja kivuliaat tunnot kauemmas, enkä murehdi, miten pitkään ne pysyvät loitolla. Tässä hetkessä huomaan, kuinka nämä pienet, arkiset ilot kasvavat suuremmiksi, vahvistuvat ja valaisevat tovin mieleni pimeyttä.

Julki lausutut ilot valaisevat arjen kuin pöydälle sytytetty kynttilä pimeän illan.

Laulajan laulu

Tästä minä tykkään. Kovasti.

Ilon yrtit

Minusta on erityisen hauskaa juoda vanhempieni luona teetä, koska heillä on usein tarjolla sitä pussiteetä, jonka narun päässä on lappunen, jossa lukee mietelause. Odotan aina innokkaasti, mitä minulle sattuu, enkä edes kovin paljon kurki etukäteen.

Eilen tuli taas oikein sopiva. Lisäksi se on suosikkikirjailijani Hermann Hessen tekstiä. Näin siinä sanottiin:

Onnettomimmallakin ihmisellä
on aurinkoiset hetkensä ja pienet ilon yrttinsä
kivien ja kantojen välissä.


Niinhän se taitaa olla, että kyllä ne yrtit siellä tosiaan sinnittelevät. Jotkut vaan potkivat mieluummin varpaitaan kiviin ja kantoihin ja kiroavat kehnoa maata. Oppia näkemään kauneutta siellä, missä sitä on ja olemaan kiitollinen niistä monista hyvistä asioista, jotka kasvavat meille Jumalan lahjana, niinkuin ne yrtit karussakin maassa..Jotkut varmasti saavat sen kyvyn synnyinlahjakseen, mutta ehkä heiltä sitten puuttuu jotain muuta. Useimpien on se ilon ja kiitollisuuden katsantokanta opeteltava ja etsittävä vaivaa nähden yhä uudestaan.