Saa tuntea

Norjan hirveitten tapahtumien jälkeen olen törmännyt useampiin teksteihin, joissa ihmiset ovat ilmaisseet, että tapaus on järkyttävä, mutta ei kiinnosta heitä. Maailmassa kuulemma kuolee ja kärsii ihmisiä joka päivä. Miksi tämän tapauksen pitäisi erityisesti koskettaa?

Olen pöyristynyt siitäkin huolimatta (tai ehkä juuri siksi, vaikka en hattua omistakaan), että moinen tunne on mitä ilmeisimmin nykyään varattu pääasiassa "kukkahattutädeille", jollaiseksi leimautuminen ei kuulemma ole mikään kunnia-asia, vaikka itse kovasti arvostankin juuri niitä asioita joita sellaisiin täteihin yleisessä keskustelussa liitetään (suvaitsevaisuuden ja hyvien tapojen korostus, moraalisesta kehityksestä huolestuminen ja vastuun kanto yhteisistä asioista).

Ymmärrän sen, että nykypäivän uutistulvassa ihminen tarvitsee suojamekanismeja jaksaakseen. Sitä en silti ymmärrä, että myötätuntoa tuntevat ja maailman tilasta huolta kantavat leimataan turhanpäiväisiksi vouhottajiksi.

Edelleen olen sitä mieltä (tämän mielipiteen olen tainnut ilmaista täällä aiemminkin), että pahuus voittaa, jos hyvät ihmiset eivät tee mitään. Elämä on hyvin pitkälti taistelua, ei niinkään saavutetuista eduista nautiskelua. Jos huolehdimme vain omista asioistamme ja suljemme silmämme maailmalla vellovilta ongelmilta, ne rymistelevät ennen pitkää "ramat kaulassa" (pohjalainen sanonta, joka tarkoittaa melko väkivaltaista sisääntuloa) sisään rauhallisena pitämäämme lintukotoon, vaikka kuinka yrittäisimme "elää omaa elämäämme".

On totta, ettei kärsiviä lähimmäisiämme lähellä ja kaukana auta se, jos podemme ahdistusta ja valvomme öitämme itkeskellen maailman pahuutta. Siitä voi kuitenkin olla suurikin apu, jos annamme itsellemme luvan tuntea ne suuretkin tunteet: tuskan, huolen, pelon ja jopa vihan väkivaltaa ja tragedioita seuratessamme. Tunteet ovat energiaa, polttoainetta teoille. Tärkeätä on valjastaa omat tunteet nimenomaan hyvien tekojen polttoaineeksi.

Vihamieliset teot synnyttävät vihaa. Väkivaltaa en suosittele väkivallan vastavoimaksi, mutta paljon muunlaisiakin vaihtoehtoja on. Ne jäävät löytämättä, jos ei kukaan enää jaksa edes järkyttyä sen vertaa, että ryhtyisi johonkin: muokkaamaan asenteita, suojelemaan heikkoja, edistämään tasa-arvon toteutumista omassa lähipiirissään ja ennen kaikkea välittämään niistä, jotka voivat huonosti.

Tapahtunutta emme voi muuttaa, mutta tulevaisuuteen voimme vaikuttaa.

Bogiystävä on poissa

Rakas blogiystävä Leena on poissa. Luin uutisen vasta tänään, koska tahtomattani olen joutunut pysyttelemään pari päivää poissa verkosta.

Eilen ajelimme viimeisen muuttokuorman kanssa Leenan lapsuusaikaisen kotikaupungin halki. Taivaanrannassa näkyi uhkaavan näköisiä tummia pilviä, mutta lakeudella paistoi aurinko. Ajattelin häntä ja hänen perhettään. Taisin huokaista hiljaisen rukouksen korkeuksiin ja mietin jälleen kerran, miten paljon maailmassa onkaan asioita joiden mieltä ja ja tarkoitusta emme ymmärrä.

On helpottavaa uskoa, että sellaiset asiat saamme jättää Korkeimman käsiin. Surun ja tuskankin keskellä meillä on lohdutus ja toivo silloin kun uskomme asiamme Taivaallisen Isän haltuun. Rukoilen jaksamista Leenan läheisille ja omaisille. Itselleni hänen teksteistään ja kommenteistaan jäi lämmin muisto.

Vastahakoisen raahustajan surullisia mietteitä

Ulkona on mitä kaunein kevätpäivä. Järki sanoo, että olisi paljon aihetta iloon. Sydän käpertyy silti kasaan ja itkettää. Tämä oma nimetön suruni on viime viikkoina kasvanut päivä päivältä. Sen lisäksi itkettää nyt Leenan ja kummitätini vointi. Molemmat taistelevat syöpää vastaan, eikä tilanne näytä hyvältä.

Lohdullista on se, että molemmat turvaavat Jeesukseen ja siksi jaksavat tarttua toivoon ja valoon. Jotkut ovat myös saaneet syntymälahjana luonteenlaadun, joka auttaa pitämään elämästä kaksin käsin kiinni ja rohkaisemaan muita vielä silloinkin, kun oma tilanne näyttää jo toivottomalta.

Usein olen miettinyt, mikä tarkoitus mahtaa olla sillä, että yksikään näistä omista sairauksistani ei tähän mennessä ole osoittautunut nopeaan kuolemaan johtavaksi, vaikka tutkimusvaiheessa sellaista on epäilty ja itse olen monesti sitä salaa toivonut.

Miksi sellaiset ihmiset, jotka haluaisivat elää ja joilla olisi vielä annettavaa, otetaan pois ja minunkaltaiseni vastahakoiset, päivästä toiseen raahustajat jatkavat täällä taivaltaan. Kaikkiin kysymyksiin ei ole tarjolla vastauksia.

Olenhan minä toki jo kauan sitten sellaiseen ajatukseen päätynyt, että jos en kerran vielä pois pääse, parasta olisi yrittää hoitaa tämä pesti loppuun niin hyvin kuin taidan. Jos ei tästä elämästä itselleni iloa irtoa, niin ainakin voisin yrittää olla avuksi ja iloksi toisille. Siinä samalla voisi niitä ilonpisaroita ehkä roiskua omaankin niskaan.

Sekään ei vaan meinaa luonnistua. Pelkkä hyvä tahto ei nimittäin riitä. Pitäisi tehdä jotain konkreettista. Sitäpaitsi ihmisten auttaminen ja ilahduttaminen sujuu paremmin silloin, kun on jonkinlaisessa kontaktissa ihmisten kanssa. Erakolta se ei onnistu...

Hämärissä

Aamuhämärissä yöperhoset kerääntyivät ikkunaan sytytetyn valon luo. Taivas riippuu raskaana kuin harmaa, märkä huopa maiseman yllä. Sydäntä painaa suru ja ahdistus. Näyttää siltä, että tänään saattaa olla rakkaan lemmikin viimeinen päivä.

Miisukissa löytyi 13 vuotta sitten yliajettuna henkitoreissaan tien penkalta. Mies vei sen eläinlääkärille, joka ehdotti lopettamista, koska oikeaa omistajaa ei tiedetty. Emme suostuneet vaan maksoimme laskut ja hoidimme sen takaisin kuntoon. Toisen silmänsä se kuitenkin menetti, emmekä etsinnöistä huolimatta koskaan löytäneet sen oikeita omistajia. Monenlaisesta on kisu sen jälkeen selvinnyt ja kulkenut pitkän matkan mukanamme. Nyt se on vaikeasti sairas.

Rakkaistaan on vaikeaa luopua..., mutta, jos taivaassa on kaikki kaunista ja hyvää, on siellä varmasti paikka niillekin, joita olen eniten elämässäni rakastanut: näille nelijalkaisille perheenjäsenille, joista niin moni on jo rajan yli kulkenut ja aina se sattuu yhtä kipeästi. Jää suru, kaipaus ja yhteiset muistot.