Elämä on

Kävin perjantaina hammaslääkärissä. Nyt näytän jättikokoiselta marsulta. Hampaissani on vauvana annetun tetrasykliinilääkityksen aiheuttama kiillevaurio, jota täytyy muutaman vuoden välein korjailla, jos haluan pitää hampaani sileinä ja valkoisina. Nuorella hammaslääkärillä oli tällä kertaa enemmän intoa kuin taitoa. Tilasin äsken ajan korjaukseen.

Äitini joutui taas viime yönä sairaalaan. Epäilevät kovien kipujen syyksi munuaiskiviä. Hirveä tauti, mutta kerrankin ,ilmeisesti, on pientä toivoa saada vaiva hoidettua. Yleensä olemme saaneet molemmat pitää loppuikämme sen, minkä olemme onnistuneet hankkimaan ( huom. kehno ironia. Ilomielin antaisin pois kaikki vaivani tällä sekunnilla).

Joskus olen miettinyt sitä selitystä, mitä psykiatrit auliisti kroonisesti oireileville  tarjoilevat, siis että sairastelu olisi tukahdutettujen psyykkisten impulssien ja käsittelemättömien ongelmien aiheuttamaa. 

Silloin muistutan itseäni siitä, että tuskin olin onnellisesti odotettuna ja rakastettuna vauvana ehtinyt vielä ennen syntymääni hankkia niin pahoja patoutumia, että elimistöni siksi kieltäytyi tuottamasta immuunipuolustukselle välttämättömiä kemikaaleja (sain yli vuoden ajan syntymäni jälkeen sitä vaivaa hoitamaan gammaglobuliinipistoksia).

Enkä usko, että psyykkisten häiriöiden aiheuttama oli myöskään se hinkuyskä, jonka lääkityksen seurauksena kehittymättömään purukalustooni jäi pysyvät vauriot..

Psykiatreilla on omanlaisensa selitykset ( joka koulukunnalla omansa). Kristityillä hieman toisenlaiset. Joku on joskus yrittänyt väittää, että tällä tavoin Jumala koettelee omiaan.Jos niin on minun kohdallani, niin surkeasti olen koetuksissa epäonnistunut. Sitkeästi istuu myös joidenkin mielissä ajatus, että kärsimyksellä Jumala rankaisee, jo tässä ajassa, pahantekijöitä.

Itse en ole kokenut omakseni kumpaakaan selitystä. Totuudellisimmalta tuntuu se yksinkertainen ajatus, että "elämä on.." . Maailmassa nyt kertakaikkiaan vaan on virhe. Vahinkoja sattuu. Ihmiset eivät ole täydellisiä. Suoranaista pahuuttakin on. Enimmäkseen kärsimys näyttää ihmisen silmissä kuitenkin selittämättömältä.

Olennaista omalta kannaltani on se, että en ole kipuni kanssa yksin. Tämä taakka on jostain syystä minulle annettu ja Hänen avullaan jaksan sitä kantaa juuri niin kauan kuin on tarpeen. Matkan määrää en tiedä, enkä tosiaankaan ole keksinyt sen paremmin kärsimykselleni kuin koko olemassaololleni mitään mielekästä tarkoitusta.

Hyviäkin hetkiä on. Pääsääntöisesti odotan silti hartaasti sitä päivää, jolloin homma on pulkassa  ja saan viimein jättää taakseni tämän viheliäisen, kipuilevan lihasäkin, jota ruumiiksi kutsutaan.

Luottamuksesta

Tänään on tuolla raamatunlauselaatikossa kohta, joka yksinkertaisesti, selkeästi ja käytännönläheisesti kiteyttää sen, mitä luottamus Jumalan huolenpitoon on minullekin merkinnyt jo yli 30 vuotta. Näinhän siellä sanotaan:

Mutta me tiedämme, että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat, niiden, jotka hänen aivoituksensa mukaan ovat kutsutut.

Room. 8:28 (KR33/38)

En minä ymmärrä kaikkea. Nykyään en enää yritäkään. Inhimillinen tieto on muuttuvaa ja se, mitä järjeksi kutsumme, tavoittaa monia tärkeitä asioita, mutta ei sitä, mikä on olevaisen ytimessä. Sitä kohti haparoi tässä ajassa vain usko ja luottamus, hauras toive tai vuorenluja vakuuttuneisuus, ajasta, paikasta ja persoonasta riippuen.

Kun Raamatussa puhutaan niin paljon siitä, että Jumalalla on suunnitelma, että jokaisen yksittäisen ihmisen elämälläkin on merkitys ja ainutlaatuinen tarkoitus, olen joskus kiihkeästi kaivannut tietoa siitä, mikä on oman elämäni tarkoitus.

Olen kuvitellut, että se on jotain konkreettista ja sanoiksi puettavaa, loogista ja lineaarista, joka tähtää alusta loppuun saakka johonkin päämäärään. Nuorena yritin kiihkeästi antaa sille nimen. Tulisiko minusta paimen, opettaja vai palvelija? Onko paikkani olla kantona kaskessa tai kivenä polulla vai oppisinko joskus vielä hoitamaan, auttamaan, tukemaan tai parantamaan?

Enää en kysele, enkä kaipaa. Kaikki on nyt ja tässä. Tarkoitukset selviävät aikanaan, jos ovat selvitäkseen. Tämä hetki riittää ja luottamus siihen, että Hän pitää huolta lapsistaan. Vaikka se, mikä meistä on hyvää ei aina näytä maailmassa ja omassa elämässämme toteutuvan, kun elämme rukouksessa ja Häneen luottaen saamme olla varmoja, että kaikki, minkä Hän sallii koituu lopulta niiden parhaaksi, jotka Häneen turvavat.

Miten lohdullinen ajatus tänäkin tuskanharmaana päivänä.

Onni onnettomuudessa

Toisaalla (muissa blogeissani) olen marissut niitä moninaisia vastoinkäymisiä, joita jo kuluvan vuoden alussa käynnistyneessä kodinvaihtorumbassamme on ylenmäärin riittänyt. Eilen ilmaantui taas yksi. Asentajan kotiimme tilaama ilmavesilämpöpumppu osoittautui väärän malliseksi ja kaiken kukkuraksi siihen oli tullut kuljetusvaurio.

Ensimmäinen reaktioni oli todeta kaikkea muuta kuin tyynesti ja sovinnollisesti ihan noin summittaisesti tuonne yläilmoihin, että nyt tämä saisi minun puolestani jo riittää. Nauloja tuntuu sataneen niskaan niin pitkään ja paljon, että eihän tätä voi enää sattumaksikaan sanoa. Jos Taivaallisella Isällä on meille, jotain huomautettavaa, olisi mukavaa, jos hän ilmaisisi asiansa hieman toisin, eikä lähettäisi näitä paskasadekuuroja toisensa jälkeen. Minusta ainakaan ei nimittäin tunnu siltä, että tämmöinen luonteessani kasvattaa muuta kuin kiukkua ja epäluottamusta. Ei suinkaan Hengen hedelmiä, kuten kärsivällisyyttä ja muuta yleiseksi hyväksi jalostettavaa...

No, muutaman hyvin kiukkuisen tunnin jälkeen puoliso soitti ja kertoi mielenkiintoisen uutisen: sen sijaan, että lämmitysjärjestelmän asennus viivästyisi ja siirtyisi epämääräiseen tulevaisuuteen uutta pumppua odotellessa, saammekin tästä nykyisestä tuntuvan alennuksen ja tietyin järjestelyin se soveltuu tarkoituksiimme yhtä hyvin kuin se alunperin suunniteltukin.

Joskus siis se, mikä aluksi saattaa näyttää suurelta harmilta ja onnettomuudelta, saattaa lopulta poikia jotain hyvää. Pumppubudjetista säästyneillä rahoilla saamme kustannettua melkein koko keittiön lattiaremontin, joka on tarpeen lattialevyihin vuotaneen viemärin vuoksi.

Eihän se aina siltä näytä, eikä tunnu, mutta ehkä luottamuksessa Jumalan hyvyyteen on kyse juuri siitä, että luottaa, vaikkei luottamukselle aina näytä olevan syytä eikä perusteita. Hän näkee joka tapauksessa laajemman kokonaiskuvan siinä, missä me ihmiset käsittelemme vain palapelin yksittäisiä paloja.

Raamattu vakuuttaa, että Hän tahtoo meille hyvää. Siitä on suurimpana muistutuksena se, että Hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka Häneen uskoo hukkuisi..Ehkä meidän käsityksemme hyvästäkin on joskus varsin yksinkertainen ja lapsenomainen. Tahdomme karkkia heti ja paljon, koska se maistuu ja tuntuu meistä hyvältä. Taivaallinen Isä näkee ennalta myöhemmät seuraukset - ja paljon sellaista, mitä emme tässä ajassa voi edes käsittää.

Ei uskominen silti aina helppoa ole - edes silloin, kun sitä on saanut näinkin pitkään harjoitella..

Paranemisesta

Kolmen päivän syömättömyyden ja useamman päivän potemisen jälkeen Miisukissa eräänä aamuna alkoi kaapin alla kehrätä. Puolilta päivin se ryömi hieman horjuvin jaloin kerjäämään ruokaa (mitä olin tietenkin pitänyt pieniä määriä veden ohella sen ulottuvilla kaiken aikaa). Tänään se kävi jo kurkkaamassa portailta pihalle, mutta suostuttelin sen palaamaan takaisin sisälle lämpimään, koska pihalla on kipakka pakkanen. Ihmeitä tapahtuu kaiken aikaa. Pieniä ja suuria. Tästä olen tänään kiitollinen.

Hiljattain minua pyydettiin seurakunnan Alfa-kurssille luennoimaan. Yhden kerran aiheena olisi ollut se, miten Jumala parantaa. Salaa olin helpottunut, kun saatoin sanoa, etten voi luvata tulla, koska muutto toiselle paikkakunnalle saattaa olla edessä hyvin lyhyellä varoitusajalla, enkä minä niin pitkän ajomatkan takaa enää pääse. Se sai kuitenkin hetkeksi tuumaamaan näitä hieman ristiriitaisiakin tuntoja, joita ajatus Jumalan parantavasta voimasta minussa herättää.

Olen alkanut sairastella jo verrattain nuorella iällä ja se olikin tärkein syy siihen, miksi lähdin lyhyen työsuhteeen jälkeen pois niin monesta seurakunnasta. Tuntui reilummalta sanoutua irti (ja soimata salaa itseään jaksamattomuudesta ja epäillä mielenterveyttään), kuin pitää jatkuvasti työnantajan kustannuksella sairauslomia, joita lääkärit kyllä ihan pyytämättäkin myönsivät nähtyään veriarvoni ja kuultuaan oireeni (tai yrittää sinnitellä puolikuntoisena vaativassa työssä).

Ehdin siis piipahtaa monessa eri seurakunnassa, erilaisten kristittyjen ja herätysliikkeiden vaikutuspiirissä. Puolestani rukoiltiin julkisesti ja "salaa" , käsiä pään päällä pitäen ja ilman. En parantunut vaivoistani. Itseasiassa sairauksia tuli lisää ja ne kävivät kaiken aikaa vaikeammiksi.

Koskaan en silti ole kokenut Jumalan hylänneen minua. En pidä näitä sairauksia rangaistuksena pahoista teoistani tai erityisenä uskon koetuksena (tottahan Hänelle olisi jo selvinnyt, ettei minun vajavainen uskoni mitään kestä). Onhan hän auttanut minua selviytymään monesta hyvin vaikeasta asiasta ja antaa edelleen joka päivä paljon ilon kukkia tielleni. Ne pitäisi vain osata nähdä ja kuvainnollisesti poimia mielensä pöytää piristämään.

Toki uskon, että Jumala voi tänäkin päivänä parantaa rukouksen kautta. Ihmeitä tapahtuu niin kirkoissa, kodeissa kuin sairaaloissakin. Isä Jumala viime kädessä päättää päiviemme pituuden ja ohjaa myös kirurgin veistä ja sairaanhoitajan hoksottimia. Lääkärit tekevät tärkeätä työtä. Niin sanotuista vaihtoehtohoidoistakin voi olla apua. Pyhä Henki voi koskettaa ihmisiä rukouskokouksissa ja parantaa vaikka kuinka vaikeista sairauksista. Itse en kuitenkaan sellaisissa kokouksissa käy, enkä ole ajatellut ryhtyä käymäänkään.

Uskon nimittäin, että niissä tapahtuvat ihmeet on tarkoitettu enemmän todistukseksi Jumalasta vieraantuneille ja uskon vahvistukseksi niille, jotka parantuvat. Minun uskoni ei sellaista vahvistusta tarvitse. Luotan siihen, että Hän voi parantaa minut ihan missä ja miten tahansa, jos se on Hänen tahtonsa. Sitä varten minun ei tarvitse mennä joukkokokouksiin, eikä nimekkäiden esirukoilijoiden puheille.

Tottahan minä tahtoisin parantua ja olen sitä joskus arasti ääneen pyytänytkin. Useimmiten tuntuu kuitenkin itsekkäältä aktiivisesti pyytää ja anoa jotain itselleen. Useammin rukoilen sairaiden ystävien ja tuttavien puolesta. Kyllä Taivaallinen isä näkee minun kipuni ja ahdistukseni ja auttaa silloin, kun Hänen mielestään on oikea aika. Eikä rukoileminen turhaa ole. Olennaista olisi kuitenkin tajuta, missä kulkee pakkomielteisen jankuttamisen ja hartaan pyynnön välinen raja.

Kyllä Jumala kuulee. Hän tietää tarpeemme jo ennen kuin sanomme ne ääneen ja pitää meistä huolen. Jotkut asiat vain ylittävät ymmärryksemme. Ei pieni lapsikaan aina ymmärrä, miksi aikuiset tekevät hänelle asioita, jotka tuntuvat kurjilta, vaikka ne olisivat hänelle hyväksi (esim. kieltävät väkivaltaelokuvien katsomisen, vievät rokotettavaksi tai pakottavat syömään muutakin kuin karkkia ja hampurilaisia).

Minun luottamukseni Jumalaan on sangen lapsenomaista. Saatan itkeä, kiukutella ja huutaa, mutta viime kädessä uskon kuitenkin lujasti siihen, että Isä rakastaa, pitää huolta ja kantaa perille sitten, kun omat jalkani eivät enää jaksa.

Lohdutuksen sanoja

Tänään on tuolla Päivän Sana-laatikossa niin kolahtava teksti, että talteenhan se on laitettava. Lohdutuksen sanat ovat aika ajoin tarpeen, eivätkä ne kärsi inflaatiota silloin, kun ovat peräisin elämän lähteestä, josta totuuskin virtaa.

Siitä itse ehkä varmimmin totuuden valheesta ja katinkullasta erotankin, että se kestää koettelemukset. Totuus ei pala tulessakaan, eikä Jumala hylkää meitä sen paremmin paahtavissa helteissä kuin tulipalopakkasissakaan. Vastoinkäymiset eivät tarkoita sitä, että hän olisi meidät hyljännyt. Kivun ja kärsimyksen hetkelläkin Hän on meidän lohtumme ja turvamme, jos haluamme hänen rakkautensa ottaa vastaan. Hänen luonaan on lepo ja rauha. Hän johtaa meidät virvoittavien vetten tykö - ennemmin tai myöhemmin. Meikäläisen tapauksessa ilmeisesti myöhemmin..

Lähellä on Herra niitä, joilla on särjetty sydän, ja hän pelastaa ne, joilla on murtunut mieli. Monta on vanhurskaalla kärsimystä, mutta Herra vapahtaa hänet niistä kaikista.

Ps. 34:18-19

Tänään

Tänään paistaa aurinko. Tuo uusi pohja toi mieleeni sen psalmin, jossa sanotaan .."virvoittavien vetten luo hän minut johdattaa".. ja päivän sanakin osuu taas meikäläisellä kohdalleen. Kopioinpahan se tähän muistiin rohkaisuksi itselleni ja mahdollisesti jollekin muulle, sillä vaikeita asioita on tulossa. Tiedän sen (puhun nyt vain omasta elämästäni). Minusta riippumattomia pahoja asioita on jo tapahtunut, enkä välttämättä voi niihin mitenkään vaikuttaa tulevaisuudessakaan. Jos tilaisuus kuitenkin tulee, on osattava tarttua toimeen oikeaan aikaan, oikeassa paikassa....Olo on kuin seisoisin kynnyksellä tai jyrkän vuoren laella, mistä pitäisi varovasti lähteä laskeutumaan polkua alas, mutta ehkä kaikesta selvitään.

Näin tuolla laatikossa tänään lukee:

Päivän Sana

Veljet, minä en vielä katso sitä voittaneeni; mutta yhden minä teen: unhottaen sen, mikä on takana, ja kurottautuen sitä kohti, mikä on edessäpäin, minä riennän kohti päämäärää, voittopalkintoa, johon Jumala on minut taivaallisella kutsumisella kutsunut Kristuksessa Jeesuksessa.