Ymmärtämisestä

Pyrkimys ymmärtämiseen on aina ollut minulle tärkeää. Liiankin. Ehkä se on eräänlaista pyrkimystä hallintaan. Mitä vanhemmaksi olen elänyt, sitä enemmän on tullut eteen asioita, joita en voi käsittää, en selittää, en luoda teorioita, en edes kokonaan hahmottaa. 

Nuorena oli hallussa varmat vastaukset melkein kaikkiin kysymyksiin. Vähitellen aloin puhua vain omasta näkökulmastani, tuoda esille henkilökohtaisia mielipiteitä, en kaikille sopivia patenttiratkaisuja. 

Nykyään kerron enää pieniä tarinoita ja itselleni nekin nurinpäin. On nimittäin helpompaa selittää syyt ja seuraukset, kun tarinan loppu on tiedossa. Keskellä matkaa, tarinaa tai elämää voi vain luottaa, että lopulta kaikki jotenkin järjestyy, että elämällä sittenkin on jokin tarkoitus..ja kaikella tällä kärsimyksellä, jota maailmaan mahtuu aivan liikaa.

Mureneva minuus

Muutaman kerran, nuorena tyttönä, harhauduin tanssibaariin. ("Harhauduin" on oikea sana siksi, että melko pian selvisi, etteivät ne paikat olleet minua varten. Aloin hihittää ihan väärissä paikoissa, enkä ilkikurisuuksissani osannut solahtaa sopivan naiselliseen rooliin, sellaiseen, jollainen tytön kuului olla vielä 80-luvulla). Sieltä jäi mieleen eräskin nuorimies, joka aina hakiessaan minua tanssimaan esitteli itsensä  mieheksi, jolla on sydämen paikalla jalkapallo, jonka sisällä asuu Atik Ismael ja Hurriganes.

Tuo ulkoa opeteltu litania, jonka hän toisti joka hakukerralla,  kertoi varmasti jotain olennaista siitä, mitä nuorukainen tahtoi olla. Sen vuoksi taisinkin käyttää turhan kohteliaita sanakäänteitä ilmaistessani, että nähdäkseni meillä ei ollut tuolta pohjalta kovin paljon aineksia pidempään tuttavuuteen..

Nykyään monet meistä joutuvat usein tilanteisiin, joissa pitää muutamalla lauseella esittäytyä, kertoa itsestään jotain niin olennaista, että uudet tuttavat kursseilla, uudessa työyhteisössä ja ties missä, pystyisivät muodostamaan meistä mahdollisimman oikean ensivaikutelman.

Viime aikoina olen joutunut miettimään kuka ja millainen oikein olen. Samaa olen pohtinut myös puolisoni osalta. Molemmat olemme muuttuneet niin valtavasti 28 yhteisen vuotemme aikana, että mahtaisimmeko viihtyä omassa, saatikka toistemme seurassa, jos nyt nuoren itsemme tapaisimme..

Aviomies ei ole koskaan kertonut avoimesti ajatuksistaan. Siinä mielessä hän on ollut minulle mysteeri aina. Itsestäni minun on rehellisesti todettava, että en enää tunne itseäni, enkä tiedä miten itseäni määrittelisin, jos joutuisin jollekin uudelle tutulle esittäytymään.

Yleensähän ihmiset oppivat ikääntyessään tuntemaan itsensä paremmin. Minulle on käynyt toisin päin: vanhetessa suuri osa siitä, mitä pidin olennaisena osana itseäni on murentunut pois.

Mitä jää lopulta jäljelle? Se voisi tuntua pelottavalta ajatukselta, ellen lujasti luottaisi siihen, että on olemassa Hän, Kaikkeuden Luoja, joka tuntee minut ja tietää millainen olen. Hän poimii talteen kaiken tärkeän, muruset, jotka elämä irti kolhii.. ja toisaalta, antaa Henkensä puhaltaa pois kaiken tomun ja turhan.

Mitäs minä turhia murehtimaan..

Huumorisumua

Minä uskon, että Taivaanisällä on varsin hyvä huumorintaju. Viimeksi tänään tuntui siltä.

Olin varannut ajan kampaajalle ja pääsin kyllä puolison kyydissä sinne, mutta kotiin jouduin palaamaan kävellen, kun puolisolla oli muuta.

Murehdin jo etukäteen sitä, miten ikävältä tuntuu kävelläköntystää kipeillä jaloilla kolmen eri koulun ohi ja kestää sekä lasten että aikuisten armottomat, arvioivat katseet....Ajatus ei tosiaankaan tuntunut kivalta - varsinkaan, kun yläastelaiset ja ammattikoulun opiskelijat eivät aina tyydy pelkkään katseluun vaan huutelevat ties mitä asiattomuuksia.

Tänä aamuna, kun lähdettiin pihasta, koko tienoon peitti sankka hernerokkasumu. Eteensä ei nähnyt kuin pari metriä. "Ei tämä kuitenkaan pysy niin pitkään, että pääsisin sumun suojissa kotiin päin", ajattelin itsekseni, mutta pysyi se! Sain köpötellä ihan rauhassa takaisin, eikä kukaan nähnyt harmaan verhon takaa muuta kuin hitaasti eteenpäin vaeltavan möhkäleen, joka tosin jossain vaiheessa hihitteli hiljaa itsekseen.

Eikä tämä tosiaankaan ollut ensimmäinen kerta, kun uskon silmillä katsottuna olen päässyt todistamaan Jumalan huumorintajuista ja sydämellistä ihmettä :)

Elämän puutarha

Elämä on siinä mielessä samankaltainen ilmiö kuin puutarha, ettei se tule koskaan valmiiksi. Jos asioitaan hoitaa hyvin, ne saattavat järjestyä - tavalla tai toisella - olosuhteitten rajaamissa puitteissa. Puutarhassa on sama juttu. Istutuksia voi suunnitella ja kasveja hoivata, mutta mitään takeita ei ole siitä, että perusteellinenkaan suunnittelu tuottaisi toivottua tulosta.

Joskus loppuu puutarhurilta voimat tai aika kesken. Toisinaan sää yllättää. Maaperä ei ole kaikkialla samanlaista, eivätkä kasvitkaan käyttäydy aina odotusten mukaan. Kasvu ja elämän kiertokulku on joka tapauksessa ihme, jota voimme olla vain vähän avittamassa. Paljon enemmän kuin jotkut tahtovat myöntääkään, se lopulta on "korkeemmas käres".

Tätä olen tänä kesänä puutarhatöissä mietiskellyt ja sitä, miten merkillinen puolitoistavuotinen itselläni nyt on takana elämänmuutoksineen ja jyrkkine vaihteluineen niin sääoloissa kuin toiveikkuuden asteessa.

Talvi oli täällä uudella kotiseudulla poikkeuksellisen kylmä, mutta sitä se taisi olla koko Suomessa. Merkillisen pitkä lämmin jakso toukokuussa pyräytti esimerkiksi kasvattamani tomaatit ennennäkemättömään kasvuvauhtiin. Nyt on sitten taas hellejakso ja kaikki kuivuu..

Puolitoista vuotta sitten kuvittelin, ettei elämässäni enää tulisi tapahtumaan mitään jyrkkiä muutoksia mihinkään suuntaan, korkeintaan loivaa alamäkeä loppuun saakka..Nyt näyttää siltä, että paljon suurempia muutoksia voi tapahtua ja on jo tapahtunut kuin osasin odottaa. Elämä yllättää....eikä valitettavasti aina positiivisesti.

Siksi ajatus siitä, että on yksi, joka pysyy samana kautta aikojen tuntuu aina vaan lohdullisemmalta. Hän joka on elämän meille antanut, luo jatkuvasti uutta. Kaikki on hänen turvallisessa kädessään. Mikä paha meitä siis voisi sillä tavoin vahingoittaa, ettemme siitä Hänen voimassaan selviäisi?