Piiloon pienelle sykkyrälle

Toivon koti on ollut hiljaa pitkään. Osittain siitä syystä, että toivo tuntuu meikäläisen näköpiiristä tyystin haihtuneen. Minne lie muuttanut..

Toinen syy on pelko. Pelkään arvostelua, ihmisten kovia sanoja ja jopa kommenttien puutetta, sitä viileältä tuntuvaa hiljaisuutta, joka joitakin blogitekstejä seuraa.

Objektiivisesti katsottuna syytä pelkoon ei ole. Muutamaa, pientä poikkeusta lukuun ottamatta olen, pian seitsemän vuotta kestäneen, bloggausharrastukseni aikana saanut pelkästään ystävällisiä kommentteja.

Perusteeton pelko on pesiytynyt minuun silti ja se johtuu suurimmaksi osaksi psyykkisten suojautumiskeinojeni rapautumisesta. Kipu, lääkkeet ja jatkuva voimattomuus syö uskoa omiin kykyihin ja selviytymiseen.

Tunnen itseni suunnattoman vanhaksi ja väsyneeksi. Aivan liian uupuneeksi edes uskomaan ja toivomaan. 

Tällaisen heikkouden tuottama häpeä saa vetäytymään entistä kauemmas muista, yksin, pimeään, tiukallle kerälle, piiloon arvostelevilta katseilta.

Surullisinta on se , että tällaisessa tilassa alkaa helposti kuvitella, ettei näin surkealla otuksella ole asiaa edes Hänen eteensä, joka sentään antoi ainoan poikansa, ettei yksikään (ei surkeinkaan) meistä hukkuisi..

Kirjoitan, siis olen olemassa

En osaa edes kuvitella, miltä kulunut vuosi tästä taaksepäin muistoissani vaikuttaa (jos elämä jatkuu). Tällä hetkellä tuntuu, etten koskaan ole voinut fyysisesti ja psyykkisesti huonommin.

Järkytyn ja paheksun omia ajatuksiani, kun toisinaan toivon itselleni syöpää tai muuta sairautta, joka ensinnäkin auttaisi lähimmäisiäni hyväksymään tämän voimattomuuteni ja toisekseen tarjoaisi lähitulevaisuudessa siitä kunniallisen ulospääsyn.

Pitkään olen ollut hyvin kipeä, väsynyt ja huonovointinen. Voimat eivät ole riittäneet käsillä olevien haasteiden selättämiseen. Nyt on masennus päällimmäinen ongelma ja sen suhteen olen täysin keinoton.

Ymmärrän silti läheisiäni. Ärtyisin ja väsyisin minäkin, jos toinen ilman mitään näkyvää syytä heittäytyisi kuukausiksi tai vuosiksi zombiksi sohvannurkkaan. Fyysistä tai psyykkistä kipua ei voi mitata, eikä voimien tai voimattomuuden määrää. Monien mielestä se ulospäin näyttää pelkältä laiskuudelta ja saamattomuudelta.

Joillekin sairauksille sosiaalinen yhteisö antaa leiman, joka saa ihmiset suhtautumaan niihin kauhistuneen vakavasti. Kuoleman läheisyys pelottaa useimpia enemmän kuin elämän loppuun kestävä hivuttava tuska. Itse valitsisin epäröimättä sen kunniallisen kuoleman nyt, kun olen jo viisitoista vuotta saanut tätä jatkuvaa kipua kokeilla.


Häpeän tunne on musertava. Se on tärkein tekijä, joka tällä hetkellä saa harkitsemaan itsemurhaa. Usko Jumalan armoon ja rakkauteen puolestaan on ainoa syy jättää aie toteuttamatta. Se, että Hän jaksaa, eikä hylkää, vaikka kaikki muut väsyisivät, pitää minua edes jollain tavalla tässä elämässä kiinni. Se ei silti poista sitä tosiasiaa, että minä en ole sinnikäs, urhea ja ympäristöystävällinen potilas. Minä en jaksa hoitaa arkisia velvollisuuksiani, enkä teeskennellä, että kaikki on hyvin.

Muita ihmisiä elämässäni ei lähimpien sukulaisteni lisäksi enää juuri ole. Nimenomaan siksi, etten jaksa esittää. Kun kesken kaiken on juostava kahvipöydästä oksentamaan verta tai on sanottava, että en nyt voi tulla elokuviin, koska istuminen penkillä sattuu niin kovasti, on helpompi jäädä kotiin kuin edes yrittää saada toinen ymmärtämään.

Joka päivä silti kirjoitan. Joskus tuntuu, että se on ainoa asia, joka vakuuttaa itsenikin siitä, että olin elossa vielä eilen ja näköjään myös tänään, koska blogi on päivittynyt. Kirjoitan, siis olen olemassa.