Lapsuus- ja nuoruusmeemi

Eläminen tässä ja nyt alkaa vihdoinkin, yli 40 vuoden harjoittelun jälkeen sujua. Viehättävältä ja toiveikaalta tuntuu kuitenkin ajatus, joka löytyy myös Viktor E. Franklin ajattelusta: Menneisyys ja muistot ovat aina tallessa. Ne ovat aarteita, joita kukaan ei voi ottaa meiltä pois.

Itseäni lohduttaa se, että monista vaikeuksista on selvitty ja tehdyistä virheistä voi oppia. Jotkut muistot saavat hymyilemään. Ne muistuttavat paikoista ja tapahtumista, jotka ovat muovanneet meistä tällaisia kuin olemme. Ne ovat pieniä sirpaleita ajasta, jonka monet muutkin ovat eläneet, mutta kukaan ei ole kokenut täysin samoin kuin minä.

Kirlahin blogista poimin mukaani tämän meemin. Sitä voi jatkaa, ken haluaa. Jos kerrot kommentilaatikossa sen täyttäneesi, tulen mielelläni lukemaan.

Tarkoituksena on kirjoittaa, mitä lapsuus- tai nuoruusmuistoja nousee ensimmäisenä mieleen kustakin sanasta. Tartuin tehtävään ja aloin muistella, mitä nousee mieleen.

1. Kampa
Varhaisessa nuoruudessani, 70-luvulla, oli muotia pitää kampaa farkkujen takataskussa. Sen piti olla niin iso, että kahva kurkisti takataskusta. Oli todella epämukavaa istuskella koulun epäergonomisissa tuoleissa kamman painaessa mustelmaa kankkuun.

2. Lintu
Varpuskanta Suomessa on kuulemma hälyttävän nopeasti huvennut. Lapsuuteni kotikaupungissa niitä oli erityisen paljon torilla, missä ihmiset kesäisin söivät jäätelötötteröitä ja grilliruokaa ja toripöytien roskistakin saattoi löytää syötävää.Minusta ne olivat suunnattoman suloisia ja syötin kaikki jäätelötötteröni keksiosat auliisti niille.

3. Meri
Ensimmäiset yhdeksän vuotta elämästäni asuin vajaan sadan metrin päässä merenlahdesta. Lähisuvussakin on merimiehiä. Meren tuoksu, merituuli, piikkiselkäiset rautakalat ja uimarannat eivät kuitenkaan herätä minussa mukavia muistoja. Pelkään merta. Se on vienyt kuolemaan niin monta tuttua.

4. Kitara
Enollani oli kitara. Minusta se oli suunnattoman kiehtova. Sain sen myöhemmin omaksi, mutta sointujen opetteleminen sillä oli kivuliasta, koska kielet olivat liian ylhäällä Sen inspiroimana hankin 14-vuotiaana sähkökitaran..

5. Kello
Parhaan kaverini, Hennan, kotona oli kello, joka löi tasatunnein ja kävi äänekkäästi. Minusta se oli häkellyttävää, mutta samalla kiehtovaa. Mietin, miten sillä tavalla voi elää, että ajan kulku koko ajan kuuluu. Se oli hieman ahdistava ajatus.

6. Oksentaminen
Lapsena oksensin hyvin harvoin. 14-vuotiaana kaverini joi itsensä tolkuttomaan humalaan ja sammui läheiseen metsään. Minua suututti ja inhotti, mutta hain silti isäni apuun. Hän kantoi tytön meille ja neitokainen oksensi vieraspatjamme pilalle. Minua näky inhotti niin, että ei ihan heti tehnyt mieli hankkiutua samanlaiseen tilaan.

7. Mummo
Minulla oli 12-vuotiaaksi saakka äidin puolelta kaksi mummoa: äitimummu ja vanhamummu. Vanhamummu oli käytännössä kasvattanut oman äitini ja minunkin mielestäni hän oli äidillinen , huumorintajuinen, lämmin ja ihana. Äitimummu ei tainnut pitää yhtä paljon lapsista. Ihailin häntä kovasti, mutta meistä ei tullut koskaan läheisiä. Vasta hänen kuolemansa jälkeen olen alkanut huomata, kuinka samankaltaisia me olemme.

8. Kirja
Olen aina rakastanut kirjoja. Minulle luettiin paljon. Itse opin lukemaan neljävuotiaana. Kotini on aina ollut pullollaan kirjoja.

9. Pipo
Olen aina inhonnut pipoja. Pääni on kertakaikkiaan sopimattoman mallinen sellaisiin.

10. Matematiikka
Matematiikka taisi olla koulussa ensimmäinen asia, jonka kanssa tuli vaikeuksia. Saattaa olla, että minulla on dyscalculia. Sitä vain ei ole koskaan tutkittu. Oikeastaan oli terveellistä, että edes jossain kouluaineessa piti ponnistella. Muuten olisinkin alaluokilla saattanut kuvitella itsestäni liikoja.

11. Metsä
Ensimmäisen asuinkotini lähellä oli korttelin kokoinen mäntymetsä. Rakastin sitä. Naapurintäti kertoi, että siellä asui peikkoja. Odotin aina ohikulkiessani näkeväni vilahduksen hännäntupsusta.

12. Ukkonen
En ole koskaan pelännyt ukkosta, mutta kalliopohjaisella saarella, sukulaisten kesämökillä tuntui kerran ikävältä, kun salaman iskiessä lähistölle koko mökki tuntui irtoavan maasta.

13. Hiukset
Minulla on vallattomat hiukset. Sateella ne villiintyvät entisestään. Lapsena ne olivat useimmiten letillä, mutta pörröinen kiharapilvi irtoili tiukoistakin saparoista kullanväriseksi kehäksi pään ympärille.

14. Veli
Pienenä halusin kovasti sellaista. Kuulemma siksi, että olisi niin kiva, kun olisi joku, jonka kanssa voisi kunnolla tapella.

15. Ikkuna
Lapsuudenkotini ikkunalla oli aina SaintPaulioita. Olin nähnyt, kuinka äiti poisti niistä kuivuneita kukkia. Kerran, kun äiti jätti minut hetkeksi yksin käydäkseen tien toisella puolella kaupassa, olin nyppinyt ikkunalaudan kukkasista kaikki kukat ja asetellut ne pesukoneen päälle riviin. "Livis lepiny", esittelin ylpeänä. Taisin olla vajaat kaksivuotias.

16. Kalenteri
Ylästeikäisenä teinikalenteri oli ihan ehdoton juttu. Siihen liimailtiin kaikenlaista ja kirjoiteltiin kaikki tärkeät jutut.

17. Puuro
Yäk. Lapsena en erityisemmin pitänyt kuin vispipuurosta, vaikka meillä kaikenlaisia puuroja syötiinkin. Helmipuuro oli eksoottista..

18. Nenäliina
Jotkut minun lapsuudessani käyttivät vielä kangasnenäliinoja. Itse taisin tursutella lähinnä koulun käsipaperiin ja kotona vessapaperiin.

19. Kynsilakka
Minulla kynnet ovat aina olleet vahvat ja ne kasvavat nopeasti. Varhaisteininä käytin karsean kirkkaanpunaista lakkaa, joka ei lähtenyt kunnolla pois edes asetonilla.

20. Taulu
Isoisäni maalasi harrastuksekseen tauluja, joita myös monet ostivat. Useimmat niistä kuvasivat merta ja laivoja, koska hän oli nuorena ollut merimies. Hän oli kuitenkin myös hyvin eläinrakas ja itse pidin eniten hänen maalaamistaan luonto- ja eläintauluista.

Tarkoitusta sylin täydeltä

Logoterapeuttisen ajattelun mukaan ihminen kokee elämänsä tarkoitukselliseksi tavoittelemalla ja elämällä todeksi arvojaan - jos ne ovat universaalistikin tavoittelemisen arvoisia. Tällaiseen universaalin arvojärjestykseen Frankl ( ja muun muassa hänen teorioihinsa vaikuttanut filosofi Max Scheler) ymmärtääkseni uskoi, vaikka yksilön elämässä tarkoitukset ovatkin hänen mielestään vaihtuvia ja niitä on monen tasoisia (siis esim. juuri tämän hetken tarkoitus ja vaikkapa koko elämän kestävät tavoitteet, suuret päämäärät).

Tarkoituksellisuuden kokemusta elämäänsä ihminen voi Franklin mukaan löytää kolmelta alueelta:

1. Työskentelystä jonkin itseä arvokkaammaksi koetun päämäärän hyväksi (esim. lapsen hoitaminen, perheen elättäminen, kauneuden luominen vaikkapa käsitöitä ja taidetta tuottamalla, työskentely jonkin aatteen puolesta jne.)
2. Elämyksistä (esim. luonnossa, taiteessa, ihmissuhteissa jne.)
3. Asennearvoista (jaloimman tarkoituksensa ihminen voi täyttää siinä, miten hän suhtautuu kärsimykseen ja elämän mukanaan tuomiin vastoinkäymisiin)

Tänään, kun pitelin tuota nyt jo lähes täysikasvuiseksi ehtinyttä kuusivarpaista kullanmuruani sylissä, koin vahvasti noita kahta ensimmäistä tarkoituksellisuuden muotoa. Minulle se pieni, pehmoinen, suloinen olento on samalla kertaa ilo ja tehtävä. Pidän siitä huolta ja annan sille rakkautta, mutta saan takaisin vähintään yhtä paljon tai enemmän. Eläimet ovat minulle myös yksi kauneimmista asioista, jotka Jumala on tähän maailmaan luonut. Se ilon lähde on ehtymätön.

Tiedän, että monet saattavat hymähtää halveksivasti näin mitättömän kuuloiselle tarkoitukselle. Että joku ihan tosissaan voi pitää elämänsä tärkeimpänä tarkoituksena arjessa lemmikkieläinten hoivaamista. Naurettavaa. Ihmislapsi olisi sentään jotain huomattavasti arvokkaampaa ja parasta tietysti olisi, jos saisi aikaan jotain, mikä noteerataan historiankirjoissa (mieluummin sentään positiivisemmissa yhteyksissä kuin monet valtionjohtajat: Hitler, Stalin sun muut sellaiset, mutta pääasia, että nyt sentään jotain näkyvää saisi aikaan.)

Toki minäkin mieluusti parantaisin maailmaa kaksin käsin, tekisin suuria tekoja ja jättäisin jälkeeni paremman paikan kuin se, mihin synnyin. Harva on kuitenkaan kutsuttu sellaiseen osaan, eikä suurmiesten ja -naisten elämä ole Jumalan silmissä yhtään sen arvokkaampi kuin tämmöisen tavallisen tallaajan ja kipuilevan kissanhoitajan.

Yhä enemmän alkaa meikäläisestä tuntua siltä, että monessakin mielessä eläminen on taitolaji, jota onneksi voi harjoitella niin pitkään kuin päiviä riittää. Onni, ilo ja tarkoituksellisuus on olemassa kaiken aikaa. Se pitää vain oppia näkemään ja ennen kaikkea siihen on opittava tarttumaan, sillä harvoin onni tulee sohvan reunalla odottavalle kuin Manulle illallinen. Parhaalta maistuvat sellaisen työn hedelmät, joita on kasteltu hikipisaroin - joskus ehkä jopa kyynelillä.

Itsetuhoajatuksista

Minulla on ollut itsetuhoajatuksia jo varhaisesta teini-iästä saakka, vuosikymmeniä ennenkuin kliininen masennukseni diagnosoitiin. Ihan nuorena muistan ajatelleeni, että se oli elämän pelkoa, sitten ryhdyin uskomaan, että olen yksinkertaisesti jo nähnyt tarpeeksi ja väsynyt koko touhuun - siis elämiseen (14-vuotiaana, voi pyhä jysäys!).

Tultuani uskoon aloin kantaa ajatuksistani syyllisyyttä, jota monet avuliaat uskonsisaret ja veljet vielä auliisti puheillaan lisäsivät. Tunsin itseni kelvottomaksi kristityksi ja huonoksi ihmiseksi, kun en osannut ajatella positiivisesti. En osannut olla kiitollinen elämän lahjasta, enkä jaksanut "iloita ja ylistää joka tilassa". Jos viiltely ja anoreksia olisi noihin aikoihin jo mediassa keksitty, olisin varmasti perehtynyt omakohtaisesti kumpaankin. Niistä alettiin kuitenkin puhua vasta paljon myöhemmin.

Sitten, kun fyysisiä oireita alkoi ilmaantua yhä enemmän, aloin saada jonkinlaista sympatiaa ja ymmärrystä osakseni myös muilta. Kun lopulta puhkesi depressio, kaikki mahdolliset viat ja oireet minussa oli helppoa laittaa sen tiliin. Ajoittain halusin tehdä niin itsekin. Se olisi yksinkertaistanut asioita ja päästänyt minut huonon ihmisen maineesta edes omissa silmissäni. On jotenkin kunniallisempaa olla sairas, kuin pelkästään luuseri ja surkimus. Itselleen valehteleminen on kuitenkin melko turhaa puuhaa.

Edelleen ajattelen kuolemantoiveideni johtuvan ensisijaisesti sisuttomasta, raukkamaisesta heikosta luonteestani ja vasta toissijaisesti masennussairaudesta. Aina, kun olo käy todella sietämättömäksi, päällimmäiseksi mieleen ei kohoa toive avun löytämisestä vaan halu päästä kokonaan pois tästä olevaisuuden tilasta. En nimittäin jaksa uskoa, että mikään helpotus omalla kohdallani kestäisi kovin pitkään, enkä tiedä, mitä niillä pienillä, hyvillä hetkillä enää tekisin. Hyvin pitkälti koen kadottaneeni kykyni iloita. Niin monet konstit on jo kokeiltu. Fyysinen kipu on nykyään jatkuvaa ja henkinen toimintakykykin pahoin rapautunut. Kyllä nämä bileet on nyt jo nähty. En usko, että tämä minun kohdallani tästä paranee.

Itsetuhoisuus on muuttunut kuitenkin aktiivisesta passiiviseksi. Iän myötä ja vaivojen lisääntyessä olen hoksannut, että aika hoitaa ennen pitkää tämänkin ongelman. En minä nykyään varsinaisesti kehoani vahingoita, mutta en myöskään pistä tikkua ristiin vointini kohentamiseksi. Laihduttamisesta tai liikunnasta on siis turha meikäläiselle saarnata. Eutanasiapuheet sen sijaan kiinnostavat kovasti.

Viktor E. Frankl puhuu kirjoissaan paljon elämän tarkoituksesta ja mielekkyyden kokemuksesta, joka monelta nykyihmiseltä on kadoksissa. Hän ei yritä väittää, että positiivisella ajattelulla kaikki ongelmat katoaisivat, mutta yritti filosofiallaan auttaa ihmisiä oivaltamaan, että niin kauan kuin on elämää, on jotain hyvää, mihin tarttua. Vaikka kaikki mahdollisuudet näyttäisivät olevan loppuun käytetty, aina on jäljellä vielä yksilön mahdollisuus valita oma asenteensa vallitsevaan tilanteeseen.

Periaatteessa uskon tähän logoterapian keskeiseen ja toivoa nostattavaksi tarkoitettuun väitteeseen, käytännössä en - tai sitten tosiaan olen läpeensä niin kelvoton, voimaton ja heikko, etten pysty edes katsettani kääntämään... nimittäin tästä omasta pimeydestäni Valoon. Tänään en ainakaan pysty. Nyt on sellainen päivä.

Toivo ei sovi mun ruumiinrakenteelle

Ystävä esitti osuvan kysymyksen: "Etkö sä toivo itsellesi onnellista elämää?" Hetken tuumattuani hoksasin, että hyvänen aika, niinhän se taitaa olla, että en enää toivo. En ole jaksanut moista tyhjän toivoskelua enää pitkään aikaan. Se tuntuu niin turhalta.

Mikään sairauksistani ei näillä näkymin johda pikaiseen kuolemaan, mutta mihinkään ei myöskään ole tarjolla tehokasta, parantavaa hoitoa. Voi olla, että olo joskus helpottuu tai sitten ei.
Epikriiseissäni luetellaan seitsemän eri kroonisen sairauden diagnoosia ja jokaisen taudinmäärityksen jälkeen lääkäri on hymyillen muistuttanut, että pahemminkin voisi olla. Minun on ollut vaikea sitä hyväksyä, koska kuoleminen ei tunnu alkuunkaan pahimmalta mahdolliselta vaihtoehdolta tässä tilanteessa. Paljon ikävämmältä tuntuu ajatella mahdollisesti vielä vuosikymmeniä jatkuvaa elämistä kipujen, uupumuksen ja heikkenevän toimintakyvyn rajoittamana.

Muun muassa kirjassaan "Ihmisyyden rajalla" Viktor E. Frankl kertoo, että toivo oli se, mikä piti useimmat keskitysleireiltä selviytyneet hengissä. Ne, joilla oli jotain, mitä odottaa ja toivoa, selvisivät "hengen uhmavoimalla" (kuten hän sitä kuvaa) mitä hirveimmistä koettelemuksista.

Monet muutkin ovat ylistäneet toivon elämää ylläpitävää voimaa. Miksi minusta tuntuu, että minua se lähinnä syö ja kuluttaa? On raskasta toivoa jotain ja kerta toisensa jälkeen joutua pettymään. Mieluummin olen kokonaan toivomatta ja katson kuinka käy. Toki yritän ottaa lääkkeeni säännöllisesti ja hoitaa kuntoani sen vähän, mitä jaksan. Minkäänlaisiin toivoa herätteleviin houkutuksiin en kuitenkaan enää tartu. Ihmepillereiden ja terapioiden tarjoajat eivät minusta enää maksavaa asiakasta saa.

Pelkkä tyytyväisyyskin olisi jo ylellisyyttä. Onnellisuudesta en viitsi haaveillakaan. Toivominen ei taida sopia meikäläisen ruumiinrakenteelle. Se aiheuttaa vain sydämentykytystä ja pettymyksen jälkeistä matalapainetta.