Avuttomuudesta

Tänään, kun heräsin aamu oli jo mennyt. Päivää sentään oli vielä jäljellä. Toki olin aamuyöllä pissattanut koirat, mutta sitä ei lasketa, kun en ollut silloin vielä kunnolla tolkuissani. Viimeöisen saunan lämpö vielä vaikutti jäsenissä niin, että pääsin tarpomaan lumihangessa pienen lenkin joka koiran kanssa (niitä on kolme). Nyt lämmön vetreyttävä vaikutus onkin jo mennyttä ja riesana on niin sanottu saunakrapula, monille reumaatikoille tuleva kuvotus, turvotus ja päänsärky, joka saunan lämmöstä seuraavana päivänä koituu.

Herättyäni mietin, miten paljon asioita ihminen tekeekään ikään kuin automaattiohjauksella ja pitää niitä itsestäänselvyytenä. Rutiini säästää resursseja: keskittymistä, voimia ja ajatuskapasiteettia, mutta toisaalta myös estää uppoutumasta elämyksiin syvällisesti, niin, että aistimukset tulisi todella koettua. Monet yksinkertaiset, mutta arvokkaat asiat huomaa vasta, kun ne on jo kadottanut.. kuten nyt kyvyn kävellä kokematta tällaista kipua joka ainoassa jalkansa osasessa.

Viime päivinä olen ollut ehkä kipeämpi kuin koskaan aikaisemmin näiden reumasairauksieni vuoksi. Monet arkiset askareet ovat tuntuneet ylivoimaisilta. Avuttomuuden kokemus on tuupannut mieltäni jälleen kerran perimmäisten kysymysten äärelle. Mikä on ihminen ja mikä on tämän elämän tarkoitus, pohdituttavat jälleen kerran kovasti.

Jos ihminen on yhtä kuin voimansa, pystyvyytensä ja suorituksensa, minä en ole juuri mitään, eikä minusta enää mitään tule. Millaisia voisivat olla sellaiset elämän tarkoitukset, siis merkityksellisyyttä tuottavat tehtävät ja haasteet, joihin pystyisi tarttumaan ihminen, joka ei aika ajoin pysty kävelemään, jonka kädet eivät toimi, mieli on musta, eikä muistikaan pelitä kuin pätkittäin?

Tulevaisuus pelottaa. Jos tässä iässä olen jo näin avuton, mikä mahtaakaan olla tilanne sitten, kun tulen ikään, jossa ihmiset tavallisemmin alkavat tarvita apua arkipäivän askareisiin.

Mies lähti kirkkoon kävellen. Eihän sinne ole kuin kilometrin verran. Minulle se matka voisi yhtä hyvin olla 10 kilometriä. Tänään en jaksa edes toivoa parempaa...

Jossain on valo

Jossain on valo. Tiedänhän minä edelleen sen. Sisäinen pimeyteni on nyt kuitenkin niin syvää, etten millään näe sen läpi.

Kun saa elämässä osakseen paljon rakkautta, alkaa pitää sitä itsestäänselvyytenä. Toki niin on helpompi jakaa sitä muillekin, koska on oppinut ajattelemaan, että rakkaus on jokaisen perusoikeus.

Ensimmäistä kertaa elämässäni epäilen tätä. En tunne itseäni rakastamisen arvoiseksi, enkä jaksa rakastaa muita. Tunteen lisäksi rakkaus on mielestäni tahtomista ja tekoja. Mihinkään niistä ei tällä hetkellä voimat riitä.

Pohjaton, kylmä pimeys imee minusta valon ja elämän kuin musta aukko. Tuntuu kuin varjonikin olisi laajennut tummaksi kehäksi joka suuntaan.

Varovasi tartun kaikkeen lämpimään ja elävään (kissoihin, koiriin ja kasveihin), etten jäädyttäisi tai musertaisi niitä kuoliaaksi. Toiset ihmiset saavat pärjätä miten taitavat. Melkein kaikki ovat jo paenneet pimeyteni tieltä.

Jossain on valo. Näkisinpä siitä edes kalpean kajastuksen...

Itsetuhoajatuksista

Minulla on ollut itsetuhoajatuksia jo varhaisesta teini-iästä saakka, vuosikymmeniä ennenkuin kliininen masennukseni diagnosoitiin. Ihan nuorena muistan ajatelleeni, että se oli elämän pelkoa, sitten ryhdyin uskomaan, että olen yksinkertaisesti jo nähnyt tarpeeksi ja väsynyt koko touhuun - siis elämiseen (14-vuotiaana, voi pyhä jysäys!).

Tultuani uskoon aloin kantaa ajatuksistani syyllisyyttä, jota monet avuliaat uskonsisaret ja veljet vielä auliisti puheillaan lisäsivät. Tunsin itseni kelvottomaksi kristityksi ja huonoksi ihmiseksi, kun en osannut ajatella positiivisesti. En osannut olla kiitollinen elämän lahjasta, enkä jaksanut "iloita ja ylistää joka tilassa". Jos viiltely ja anoreksia olisi noihin aikoihin jo mediassa keksitty, olisin varmasti perehtynyt omakohtaisesti kumpaankin. Niistä alettiin kuitenkin puhua vasta paljon myöhemmin.

Sitten, kun fyysisiä oireita alkoi ilmaantua yhä enemmän, aloin saada jonkinlaista sympatiaa ja ymmärrystä osakseni myös muilta. Kun lopulta puhkesi depressio, kaikki mahdolliset viat ja oireet minussa oli helppoa laittaa sen tiliin. Ajoittain halusin tehdä niin itsekin. Se olisi yksinkertaistanut asioita ja päästänyt minut huonon ihmisen maineesta edes omissa silmissäni. On jotenkin kunniallisempaa olla sairas, kuin pelkästään luuseri ja surkimus. Itselleen valehteleminen on kuitenkin melko turhaa puuhaa.

Edelleen ajattelen kuolemantoiveideni johtuvan ensisijaisesti sisuttomasta, raukkamaisesta heikosta luonteestani ja vasta toissijaisesti masennussairaudesta. Aina, kun olo käy todella sietämättömäksi, päällimmäiseksi mieleen ei kohoa toive avun löytämisestä vaan halu päästä kokonaan pois tästä olevaisuuden tilasta. En nimittäin jaksa uskoa, että mikään helpotus omalla kohdallani kestäisi kovin pitkään, enkä tiedä, mitä niillä pienillä, hyvillä hetkillä enää tekisin. Hyvin pitkälti koen kadottaneeni kykyni iloita. Niin monet konstit on jo kokeiltu. Fyysinen kipu on nykyään jatkuvaa ja henkinen toimintakykykin pahoin rapautunut. Kyllä nämä bileet on nyt jo nähty. En usko, että tämä minun kohdallani tästä paranee.

Itsetuhoisuus on muuttunut kuitenkin aktiivisesta passiiviseksi. Iän myötä ja vaivojen lisääntyessä olen hoksannut, että aika hoitaa ennen pitkää tämänkin ongelman. En minä nykyään varsinaisesti kehoani vahingoita, mutta en myöskään pistä tikkua ristiin vointini kohentamiseksi. Laihduttamisesta tai liikunnasta on siis turha meikäläiselle saarnata. Eutanasiapuheet sen sijaan kiinnostavat kovasti.

Viktor E. Frankl puhuu kirjoissaan paljon elämän tarkoituksesta ja mielekkyyden kokemuksesta, joka monelta nykyihmiseltä on kadoksissa. Hän ei yritä väittää, että positiivisella ajattelulla kaikki ongelmat katoaisivat, mutta yritti filosofiallaan auttaa ihmisiä oivaltamaan, että niin kauan kuin on elämää, on jotain hyvää, mihin tarttua. Vaikka kaikki mahdollisuudet näyttäisivät olevan loppuun käytetty, aina on jäljellä vielä yksilön mahdollisuus valita oma asenteensa vallitsevaan tilanteeseen.

Periaatteessa uskon tähän logoterapian keskeiseen ja toivoa nostattavaksi tarkoitettuun väitteeseen, käytännössä en - tai sitten tosiaan olen läpeensä niin kelvoton, voimaton ja heikko, etten pysty edes katsettani kääntämään... nimittäin tästä omasta pimeydestäni Valoon. Tänään en ainakaan pysty. Nyt on sellainen päivä.

Kuilussa

Tänään on olo kuin syvässä kuilussa, kylmän kaivon pohjalla, minne aurinkokin pilkahtaa vain hetkeksi keskellä päivää.Oman kivun lisäksi yli vyöryy nyt toisten murheet: sairaudet, työpaikkakiusaaminen, suoranainen väkivalta ja valheet.

Ei auta tässä elämän valoisampien puolien haeskelu, eikä ihminen totisesti näytä nyt kauniilta. Kaikkein karuinta on kohdata pahuus. vääryys, julmuus ja synti juuri siellä, mistä sen kuvittelisi olevan kauimpana. Me kristityt emme tosiaankaan Herraamme muiden joukossa aina positiivisesti edusta.

Heikkoutta on niin monenlaista. Joskus se pukeutuu vahvuuden ylemmyydentuntoiseen kaapuun. Isä Jumala toki näkee naamionkin taa, mutta voi, kunpa näkisimme me tavalliset kuolevaisetkin. Ehkä narsistin haavoitettuun sieluun kurkistaminen saisi paremmin sietämään sen vahingon ja pahan, mitä loukattu, sairas ego ympärilleen kylvää.

Mutta milloin pitää antaa anteeksi ja milloin nousta taisteluun oikeuden puolesta? Sen kun osaisi erottaa..

Kohtalotoveri

Tämä puu asuu kotini lähellä. Se on kuollut pystyyn jo kauan sitten ja kuvan ottamisen jälkeen ränsistynyt entisestään. Olen usein pysähtynyt sitä ihailemaan ja joskus sen juurella salaa itkenytkin. Sen luota on kotiin juuri niin pitkä matka, että tuuli ehtii kuivata kyyneleet ja viilentää vaaleammaksi itkusta punoittavan nenän.

Tänään en jaksanut puulle asti. Kipu lonkissa, polvissa ja melkein kaikkialla muuallakin kropassa on viime päivinä ollut niin raastava, etten pian jaksa edes hengittää, saatikka kävellä, kun joka askel tuntuu puukon survaisulta jalkaterän luissa.

Olisin silti tahtonut jutella sille tänään. Ehkä se vielä joskus vastaakin. Ainakin minulla on usein sen luona sellainen olo kuin sillä olisi jotain sanottavaa. Ehkä minä en vain ole vielä osannut oikealla tavalla kuunnella.

En ymmärrä, miksi se vielä seisoo siinä, vaikka elämä on lakannut virtaamassa sen suonissa jo kauan sitten. Samaa ihmettelen itseni kohdalla. Tämä ei tunnu elämiseltä, ennemminkin hitaalta kuolemiselta. Yksin elämän antaja ja ylläpitäjä tietää miksi.

Jääpuikkoja

Räystäiltä riippuu suuria jääpuikkoja. Niiden päistä tippuu vesi. Kisuja ja koiria ei uskalla päästää ulkohäkkeihin, kun lumilasti voi romahtaa niskaan ja jääpuikko lävistää pienen, pehmoisen.

Eilen kuulin surullisen uutisen. Vajaat pari vuotta sitten avioitunut, kolmikymppinen, tuoreen vauvan isä, on löytänyt itseään toistakymmentä vuotta nuoremman tyttöystävän ja päättänyt jättää perheensä. Ahdistaa. Suututtaa. Huoli äidistä ja pikkuisesta on suuri. Myös elämänsä keväässä kulkevien yllä riippuu uhkaavia jääpuikkoja ja murhaava lasti jäätä voi romahtaa niskaan äkkiarvaamatta.

Mitä voi rakkaittensa varjelemiseksi tehdä sen jälkeen, kun on kaikki tuntemansa konstit koittanut? Ei kai muuta kuin rukoilla. Tämän päivän raamatunlause yrittää lohduttaa:

Päivän Sana

Sillä näin sanoo Herra, Herra: Katso, minä itse etsin lampaani ja pidän niistä huolen. Niinkuin paimen pitää huolen laumastaan, kun hän on lampaittensa keskellä ja ne ovat hajallaan, niin minä pidän huolen lampaistani, ja minä pelastan ne joka paikasta, minne ne ovat hajaantuneet pilvisenä ja pimeänä päivänä.

Hes. 34:11-12 (KR33/38)

Kun edes tietäis, mitä se on

Miten tää voi olla niin vaikeata? Nimittäin kirjoittaa toivosta, koota ajatuksia näin aluksi pelkästään itselleen, sillä en ole tätä uusinta blogiani ilmoittanut edes blogilistalle. Tällä menolla tästä ei mitään tulekaan, vaan koko yritelmä kuivuu kasaan heti alkuunsa. Tiedän kuitenkin tarvitsevani tätä, siis toivoa, sen pohtimista ja tavoittelemista. Siksi en ainakaan vielä luovuta.

Googletin hakusanan "toivo"ja sieltähän rupesi pukkaamaan jos jonkinmoista tekstiä, joissa sana esiintyi erisnimenä. En minä nyt kumminkaan miestä ole vailla. Kyllä tuo entinen vielä ihan välttää. Yllättävän monissa yhteyksissä se sana oli liitetty johonkin kristilliseen yhdistykseen, järjestöön tai yritykseen.

Sitten osui vastaan tämä. Kristillisen julkaisun artikkeli sekin, mutta käsitteli niin sanottua "positiivista psykologiaa". Aiheesta kertoi Markku Ojanen, Tampereen yliopiston psykologian professori, joka lienee julkaissut siitä kirjankin.

Minulle jo pelkkä sana positiivinen on sangen negatiivinen. Kun siihen vielä yhdistetään "psykologia" naamani vääntyy väkisinkin inhosta irvistykseen. Taidan olla aika toivoton tapaus. Sen lisäksi olen myös epätoivoinen. Juuri siksihän tässä olen tätä toivoa etsiskelemässä...

Mutta löydänkö edes kunnollista tapaa määritellä toivoa muuten kuin negaatioiden kautta? Siis onko toivo pelkkää epätoivon poissaoloa vai jonkin paremman odottamista? Pitääkö toivolla olla jokin tarkasti määritelty kohde vähän niinkuin joulupukille kirjoitetussa kirjeessä: Rakas Joulupukki/universumi/kohtalo/Jeesus (rastita haluamasi vaihtoehto) haluaisin vielä tämän elämän aikana parantua/muuttua paremmaksi ihmiseksi/oppia nauttimaan elämästä/voittaa lotossa (jälleen rastita toivomasi vaihtoehto)...

En minä tästä asiasta yksin selvää saa. Ehkä täytyy sittenkin ottaa riski ja ilmoittautua blogilistalle. Jos vaikka joku viisas tai edes ystävällinen kommentoisi ja kertoisi, mistä hänen mielestään elämiseen toivoa löytyy. (Tuolta positiivisen psykologian kirjasta minä en sitä kyllä tavoittanut. Taisin nimittäin tenttiä sen logoterapian opintoihin pari vuotta sitten, mutta pistinpähän linkin tuohon. Ehkä se on hyödyksi jollekin toiselle).

Omaa pahaa oloaan purkavat, kristinuskokriittiset kommentoijat pysykööt kuitenkin muilla areenoilla. Tämä täti ei semmoista sulata nyt yhtään. Tässä blogissa vallitsee täysi diktatuuri. Vain kiltit kommentit kelpaa. Kiitos.