Lohdullista on muistaa, että..

.".armosta te olette pelastetut, ette tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi.."

Lorottaa vääristä paikoista

Yritin eilen etsiä päiväkirjaa. Ihan semmoista pahvikantista... Kun tuntui että tarvitsisin roskakoria, jonne pään sisällön tyhjentää. Ei löytynyt. On minulla niitä montakin, mutta minne lie tässä sotkussa ajautuneet, kun en ole niitä pitkään aikaan tarvinnut. Bloggaaminen on toiminut purkupaikkana.

Mies lähti eilen viikoksi työmatkalle ja heti alkoi tapahtua. Pari viikkoa sitten hän viimein (noin 150 pyynnön jälkeen) ahdistui "korjaamaan" rännin, joka maaliskuussa romahti talon nurkalta maahan. Eilen sattui sadekuuro juuri kun pyllistelin sen talonnurkan vieressä kukkamaata kitkemässä. Silloin alkoi kuulua epäillyttävää lorinaa ja kun katsahdin ylöspäin, näin, että ränni oli kyllä kiinni seinässä, mutta vesi lorisi suoraan katolta rännin vierestä maahan..

Kolmisen viikkoa sitten mies oli myöhään yöllä hammaspesulla, kun seinästä singahti häntä kohti yhtäkkiä kuuma vesisuihku. Suihku oli särkynyt ja jotain katkennut lämminvesiputken ja hanan liitoskohdasta.

Seuraavana päivänä yritettiin saada asiantuntija-apua, mutta sellaista ei siihen hätään ollut saatavilla ja niinpä puoliso taas yritti ylittää rajojaan ja vaihtoi ehjän hanan seinään itse. Ihailtava yritys, mutta eipä mennyt ihan putkeen sekään, vaan tänä amuna, kun olin suihkussa, hanasta irtosi kokonaan se osa, joka liittää suihkun letkun ja termostaattiosan toisiinsa..

Pitäisi tietysti olla onnellinen, ettei hajonnut mitään semmoista, jonka seurauksena vesi suihkuaa pitkin seiniä, ellei päähana ole kaiken aikaa kiinni, mutta...

Lisäksi ruohonleikkuri on rikki ja toimii vain pari minuuttia kerrallaan putputellen ja hyvin alhaisella teholla. Nurmikko ei silti odottele vaan kasvaarohjottaa estoitta hallitsemattomiin mittoihin.

Rehellisyyden nimissä voisin tietysti tähän perään kertoa pitkän esimerkkilistan omista epäonnistumisistani. Niitähän riittää, mutta nämä sattuvat olemaan nyt päällimmäisenä mielessä, koska näiden ongelmien ratkaisuun en taitaisi kyetä, vaikka pystyisin kiipeämään tikkaille ja kipeät käteni suostuisivat ruuvimeisselin kanssa yhteistyöhön. Tuommoiset korjausjutut eivät vaan ole sen paremmin miehen kuin minunkaan vahvinta alaa.

Monien muiden arkisten sattumusten ohessa nämä ovat viime aikoina saaneet minut pohdiskelemaan ihmisen rajallisuutta. Nykymaailma on niin monimutkainen, etteivät kaikki millään enää voi hallita kaikkia taitoja, joita arjessa tarvitaan. Monien selviytymistä rajoittaa myös erilaiset sairaudet.

Niin kauan kuin ihminen on nuori, terve, vahva ja kykenee oppimaan uutta on helppoa luottaa itseensä ja elämään. Heikkous on joillekin silloin jopa jotain marginaalista, pahimmillaan halveksittavaa ja häpeä, jota ei haluta edes nähdä, jotta ei tarvitsisi tiedostaa sitä, että rajallisia me kaikki loppujen lopuksi olemme - monin eri tavoin. Joillekin on vain turvallisuuden takia tärkeätä riippua kiinni ikuisen nuoruuden ja kaikkivoipaisuuden illuusiossa.

Toisaalta tuntuu huojentavalta, kun ei näin sairaana tarvitse enää pitää kulissia yllä ja saa "ihan luvan perästä" olla avun tarpeessa. Hieman pelottavaa on silti vaan se, että koska ketään ei ole auttamassa, eikä kukkarokaan varsinaisesti valuuttaa pursuile, elämäänsä on vähitellen alettava järjestää sellaiseksi, että jokapäiväisistä haasteista on mahdollisista selvitä..

En tiedä kuinka kauan huumoria piisaa. Tänään sentään vielä nauratti, kun sen rikkoutuneen suihkun vuoksi ähräsin multaisia varpaitani käsienpesualtaaseen vesihanan ulottuville. Ei mikään kovin esteettinen näky, mutta vielä se reuman kangistamista nivelistä huolimatta onnistui..Saa nähdä kuinka kauan.

Sibboleteista

Kieli on mielenkiintoinen ja voimallinen väline. Todetaanhan se Isossa Kirjassakin monessa kohtaa.

Sanoilla voi hoitaa ja rikkoa, ohjata ja eksyttää, piilottaa ja paljastaa. Jotkut sanat ovat kuin matkalaukkuja tai pahvilaatikoita. Ne kätkevät sisälleen ison nivaskan henkilökohtaisesti tärkeitä muistoja tai sisältöjä, jotka kuuluvat tiettyyn aihepiiriin. Ne avautuvat vain niille, jotka tuntevat teeman.

Kun olen nyt jo pitkään ollut syrjässä kaikesta yhteisöllisestä toiminnasta - myös seurakunnasta - on entistä helpompi huomata ennen niin tuttujen alakulttuureiden koodikieli, avainsanat ja sävyt, jotka kuuluvat asiaan tietyissä tilanteissa. Niiden avulla on helppoa tunnistaa kuka on "sisällä" ja kuka ulkona, ketkä ydinjoukkoa ja kuka ei osaa vielä sanastoa täydellisesti.

Kun Jumalasta puhutaan, minua usein häiritsee ihmisten yliherkkyys "oikeiden" sanojen suhteen. Jo seurakuntatyöaikoinani otin toisinaan tietoisen riskin ja rikoin rajoja käyttämällä ilmaisuja, jotka eivät sopineet kontekstiin. Samaa jatkoin opettajan työssä.

Koin, että niin oli joskus helpompi erottaa olennainen epäolennaisesta ja kirkastaa sitä, mikä on tärkeää. Huolestuttavan usein inhimilliset traditiot ja pinnalliset rituaalit samastetaan virheellisesti asian ytimeen, joka kristinuskossa on kaikille sama: Kristuksen sovitustyö, riippumatta herätysliikkeestä tai kirkkokunnasta.

Kiusaantuneisuutta minussa herättää tiettyjen ilmaisujen rituaalinomainen toistaminen. Rukouksessa ymmärrän sen merkityksen meditatiivisen tunnelman ylläpitäjänä, mutta se, että jokapäiväisessä puheessa, kuulijasta riippumatta toistetaan ja hoetaan kristillisiä sanontoja, (jotka eivät välttämättä edes avaudu asiaan vihkiytymättömille) tuntuu minusta vastenmieliseltä.

Siinä on jotain ikävällä tavalla primitiivistä, lähes harhaoppista. Aivan kuin hokemalla tiettyjä ilmaisuja lausuttaisiin loitsuja, joilla manataan toivotunlaisia voimia paikalle. Tarkkaa lukua pidetään myös sanoista, jotka ovat kiellettyjä, koska niillä voidaan houkutella sitä vastakkaista voimaa.

Minusta Jumala ei ole niin pieni, eikä pikkusieluinen. Hän näkee syvemmälle, asian ytimeen, eikä hän ole ohjailtavissa meidän loitsuillamme. Rukouksessakin on mielestäni kyse jostain muusta.

En minä tarkoita, että pitäisi ryhtyä puhumaan rumia, venyttelemään hyvän maun rajoja tai tahallaan loukkaamaan ketään. Toivoisin vain, että ihmiset viestiessään enemmän ottaisivat huomioon kuulijan ja muistaisivat, että asioista voi puhua monella tavalla.

Omituisella kaanaankielellämme me kristityt joskus tarpeettomasti säikyttelemme kanssaihmisiämme. Uskosta ja Jumalasta voi minun mielestäni puhua monin eri sanoin. Ei Kolmiyhteinen Jumalamme ole kuin muinaisten luonnonkansojen Otso, jonka nimeä ei sopinut sanoa ääneen, ettei peto vaan kutsusta ilmaantuisi ja raatelisi karjaa.

Vaan eivät muutu tekommekaan tai sydämemme puhtaus siitä kummemmaksi, vaikka aina ja kaikkialla viljelisimme puheessamme kristillisiä fraaseja. Joskus voi käydä peräti päin vastoin , jos kielenkäytöstä tulee negatiivinen vallan käytön ja kilpailun väline (esim."minä olen hurskaampi tai oppineempi kuin sinä, kun nyt hoksasin käyttää tässä tätä ilmaisua").

Jumala näkee sydämeen ja mieleen, sanojen taa, todelliset tarkoitukset ja senkin, mitä emme osaa sanoiksi pukea. Toisten ihmisten vuoksi meidän olisi kuitenkin hyvä hioa sanallisia taitojamme ,sopeuttaa kielenkäyttömme tilanteen mukaan ja unohtaa taikauskoinen suhtautuminen sibboletteihimme.

10.joulukuuta

Juu-u, rumalta saattaa jonkun korvissa kuulostaa.. Ei helise lauluääni, eikä viihdytä viulut. Kappaleen nimikin on "tänään oli huono päivä" ja niin oli minullakin. Tuo kappale ei ollut ennestään tuttu, vaikka YUP:ista olen useimmiten kuullessani tykännytkin. Sanat on se, mikä tässä musiikissa valloittaa. Tästäkin biisistä löytyi jotain, joka kolahti kovasti, kun maltoin keskittyä kuuntelemaan.

Tänään on muutenkin ollut mielessä ajatus, että rajojaan ja kokemusmaailmaansa olisi hyvä olla valmis avaamaan. Joskus on nimittäin niin, että matkailukin avartaa enemmän takamusta kuin näkemystä, ellei asenne ole oikea.

Uusista asioista ja ihmisistä voi oppia, vaikkei kaikkea tarvitsekaan omaksua, eikä edes hyväksyä. Vieraita asioita ei tarvitse pelätä silloin, kun oma arvomaailma ja uskomukset ovat vankalla pohjalla.

Elämä kutoutuu kokemuksista, teoista, elämyksistä ja valinnoista. Niin kauan kuin tajunta toimii on jäljellä asioita koettavaksi ja nähtäväksi. Kaikki kokemukset eivät ehkä ole positiivisia, mutta rikastavat elämää yhtä kaikki ja parhaimmillaan saattavat jopa hieman viisastuttaa.

Tänään oli huono päivä, mutta ehkä huomenna on paremmin.

Keskeneräisyydestä

Keskeneräisyys on ollut viime aikoina paljon mielessäni. Tuntuu, että juuri itsessä sitä mietittäväksi riittää. Taannoin vanhoja papereita siivoillessa löysin päiväkirjani kolmenkymmenen vuoden takaa ja huomasin, että sama aihe askarrutti jo silloin.

Toistuvasti olin kirjoittanut muistiin rukouksen, jossa pyysin Taivaallista Isää kasvattamaan itseäni, tekemään minusta paremman ihmisen: viisaamman, ymmärtäväisemmän, rakastavamman ja alttiimman palvelemaan.

Kirkasotsaisesti vakuuttelin, että tiedän kyllä sen tarkoittavan tuskia ja vaivaa, sillä kasvu, muutos ja uuden syntyminen harvoin on kivutonta, mutta pyysin silti lunta tupaan ja jäitä porstuaan. Vakuuttelin kestäväni, kunhan voisin luottaa siihen, että lopputulos on alkuperäistä parempi. Että tulikin pienenä oltua pöljä! Helppoahan sitä on tuommoista rukoilla, kun ei aavistakaan, mitä kaikkea voi vielä edessä olla.

Tänään, entisen itsen raunioilla, en enää moista rinta rottingilla pyytele. Päinvastoin joudun useinkin anelemaan voimia tämän kaiken kestämiseen, eikä myönteisestä kasvusta näy ainakaan omin silmin vielä merkkiäkään. Usein tuntuu, että kehitys on kulkenut ennemminkin kielteiseen suuntaan. Olen tullut araksi, hiljaiseksi, voimattomaksi, negatiiviseksi ja menettänyt uskon keinoihini vaikuttaa.

Ainoa toivo tässä tilanteessa kirkastuu pääsiäisen sanomassa. Nyt en sitä näe, mutta jospa se silti saisi tapahtua tavalla tai toisella, että Hänen voimansa elämässäni kasvaa sitä mukaa kuin omani vähenee. Ainakin syntivelka on maksettu, joten lopussa viimeistään käy hyvin sille, joka armoon tarttuu....kun nyt jollain konstilla sinne loppuun asti selvitään.

Viime päivinä on hiljaa mielen taustamusiikkina soinut Lina Sandellin sanoittama laulu:

Sinun rauhasi anna mulle
elon kohtalot kirkastain.
En mä pyytänyt tyyntä tietä,
Sinun tahtosi tietä vain.

Isän silmä sä hellin valvo.
Isän rakkaus johda vie.
Koti taivahan kaukaa siintää.
Kotipolku on armon tie.

Kelvoton vaimo, hurskas mies

Valmistin ruokaa ja leivoin. Valitin, että sattuu ja väsyttää. Mies rapsutteli koiraa ja säälitteli, kun sillä on tassu kipeä.

Imuroin eteisen ja lepäsin. Keräsin ympäri lojuvat lehdet ja lepäsin. Mies kävi koirien kanssa lenkillä ja ilmoitti lähtevänsä uimaan. Yritin selittää, että vieraita on tulossa, enkä selviä yksin kaikesta. Koirat kantavat näillä keleillä kuraakin sisään enemmän kuin ehdin ulos lapioida. Olen niin huonossa kunnossa. Huimaa, särkee ja väsyttää. Laiska, sairas ja kelvoton vaimo.

Itku silmissä pyyhin pölyjä, hankasin kuraa ja välillä taas lepäsin. Kissa kaatoi täyden ruokakipon vastapestylle lattialle. Koira löysi jostain ulkoa tuomansa kepin ja silppusi sen tikuiksi olohuoneeseen.

Mies tuli uimasta ja pyyhkäisi keittiön pöydän. Kunnon mies osallistuu kodin siivoukseen. Olin suihkussa, kun hän ilmoitti lähtevänsä kirkkoon. Hurskas mies.

Minä nielin suihkussa kyyneleitä. "Perhana", sanoin mielessäni, jätin siivousvälineet niille sijoilleen ja menin kaatamaan itselleni lasin viiniä. Herra meitä auttakoon...

Odottamisesta

Odottaminen epävarmassa tilanteessa on raskasta, kun ei tiedä onko tulossa hyvää vai pahaa - useimmiten kai kuitenkin jotain siltä väliltä.

Odottaessa aika kuluu helposti hukkaan. Joskus takavuosina mietin linja-autossa, kuinka monta viikkoa tai kuukautta elämästäni onkaan tullut vietettyä matkalla jostain jonnekin. Vähintään kuukausia, arvelen, mutta tuskin sentään hukkaan heitettyä aikaa.

Liian helposti tulee ajateltua, että vain päämäärällä on merkitystä, vaikka matkustaminenkin on ihan täyttä elämää. Saattaahan tie olla kuoppainen ja autossa ahdasta. Voi olla, että valot ovat lukemiseen liian himmeät ja matkapahoinvointikin vaivaa. Mitään näkyvää ei ehkä niinä tunteina saa aikaan, mutta elämää sekin silti on yhtäkaikki.

Jotkut eivät saa sitäkään. Heidän elämänsä sammuu ennenkuin oikeastaan alkoikaan. Miksi siis hukata näitä ainutkertaisia hetkiä odottamiseen, keskeneräisyyden ja epävarmuuden murehtimiseen. Tulee, mitä tulee. Se, mikä on olennaista, on kaikki tässä. Huominen pitää kyllä huolen itsestään.

Sormi delete-nappulalla

Tänään olen ollut taas sormi delete-nappulalla tämän Toivon koti -blogin äärellä. Kuten kaikki muukin elämässäni, tämä tuntuu jäävän niin kauas omista tavoitteistani, että todisteet epäonnistumisesta tekee mieli hävittää. Blogin suhteen se on onneksi helppoa ja kivutonta, eletyn elämän suhteen hieman hankalampaa.

En usko, että kovin montaa ihmistä kiinnostaa nämä minun sisäiset prosessini ja vatvontani. Sitäpaitsi sellaisia varten on olemassa yksityiset, pahvikantiset päiväkirjat ja terapeutin sohva (meikäläisen ihanalla terapeutilla on kuitenkin mukava nojatuoli, eikä mitään psykoanatomista leikkelyalustaa ;-)

Ikävintä kuitenkin on, ettei tällainen kiinnosta itseänikään. Lukiessa tulee usein enemmän paha kuin hyvä mieli ja toivottomuus kasvaa enemmän kuin toivo.

Toisaalta olen kaikissa ratkaisuissani helposti liian hätäinen. Siinä asiassa puutarhanhoito on ollut meikäläiselle aivan erityisen hyödyllistä. Se nimittäin opettaa, että kaikella on aikansa ja jotkut asiat tarvitsevat kasvaakseen ja kypsyäkseen vaivannäköä ja kärsivällisyyttä odottaa . Mitäs, jos tällä sittenkin on jokin positiivinen merkitys.

Tämä nyt vaan tiedoksi, ettei kukaan pahoita mieltään, jos yhtäkkiä sitten tökkään sormeni siihen nappulaan ja vapautan itseni tästä jahkailusta.

Ellinoora kirjoitti taannoin hyvin blogosfäärissä leijuvista lukuisista avaruusromuista, eli blogeista, jotka joku on aloittanut, mutta jättänyt innon lopahdettua päivittämättöminä listalle roikkumaan. Niin minä en aio tehdä.

Pahalta on tuntunut myös ne kerrat, jolloin jonkun blogin päivitys on yllättäen loppunut ja muuta kautta olen saanut kuulla kirjoittajan menehtyneen.

Ylipäätään naputan tätä pohdintaani nyt tähän, koska mietin, mahtavatko muutkin kokea arjessaan samanlaisia ristiriitoja. Luulisin, että ainakin jotkut. Itselleni asiat olivat nuorena ja terveenä paljon selkeämpiä ja mustavalkoisempia. Päätöksiä oli helpompi tehdä myös siksi, että hektisessä elämänrytmissä jahkailuun ja toisinaan hyvin tarpeelliseenkaan harkintaan ei ollut aikaa. Nyt on ilmeisesti liikaakin.