Odottamisesta

Jokaisella on yksilöllinen temperamenttinsa. Siksi kai se käy joiltakin luontevammin kuin toisilta: odottaminen. Minä olen kärsimätön, lyhytpinnainen, malttamaton, äkkipikainenkin, mutta viimeisintä ominaisuutta olen sentään onnistunut jalostamaan niin, etten suustani päästele mitä sattuu, sillä kerran sanottua ei saa takaisin...

Kaikella on aikansa. Monet asiat vaativat aikaa kypsyäkseen, kasvaakseen ja valmistuakseen. Minä olen viime päivinä tilaillut nettikaupoista paljon siemeniä. Osa niistä vaatii itääkseen kylmäkäsittelyn. Se tarkoittaa kastelua ja jääkaappilämpötilassa pitämistä jopa 4-6 viikkoa. Malttamattomalle se on pitkä aika. Jotenkin puhuttelevalta tuntuu myös se, että puhjetakseen uuteen alkuun kasvi tarvitsee kylmiä, karuja aikoja.

Käytännössä se tarkoittaa myös sitä, että asioita täytyy etukäteen valmistella. Kaikkia siemeniä ei voi noin vain ripsauttaa pussista ruukkuun ja odottaa, että ne siinä paikassa itäisivät. Ihminen ei sittenkään ole tämän maailmankaikkeuden herra siinä mielessä, että hallitsisimme kaikkia elämän ja kasvun prosesseja mielemme mukaan.

Myös ihmisen elämässä jotkut siemenet itävät hitaasti. Jotkut lapsena kylvetyt opit voivat puhjeta taimelle vasta myöhäisessä aikuisiässä. Johtoajatus lienee kuitenkin, että hyvää kannattaa aina kylvää ennemmin kuin pahaa. Vaikka osa siemenistä näyttäisi pudonneen huonoon maahan, ehkä elämä vielä muokkaa alustaa ja jokin kauan sitten sattunut kantaa vielä hedelmää.

Tuo keittiömme ikkunan edessä kasvava omenapuu on nyt levossa. Jos Luoja suo, parin kuukauden kuluttua se kevätauringon lämmössä herää uuteen kasvuun. Itse tunnen olevani samanlaisessa jähmettyneisyyden tilassa. Luoja tietää vieläkö minussa versoo uutta elämää ja toivoa ja jos niin missä muodossa. Ehkä nyt pitäisi vain jaksaa odottaa..

Se kukkii sittenkin

Isän äiti kuoli puoli vuotta ennen syntymääni, joten en ehtinyt koskaan tutustua häneen. Kymmenen vuotta myöhemmin tämä pioni vielä kukki mummuvainaan lähes hoitamattomassa kukkapenkissä. Sieltä äitini sai siitä mukaansa juurenpalasen, josta antoi osan minulle viisitoista vuotta sitten.

Minun puutarhani on varjoinen ja penkki, johon perintöni istutin on aivan liian kuiva ja koivunjuurien läpitunkema tämmöisen uhkean kaunottaren kasvupaikaksi. Sairastuttuani en ole jaksanut enää edes hoitaa kasvejani ja rikkaruohot rehottavat kaikkialla.

Nyt, kun muutaman viikon päästä on edessä muutto pois tästä kodista, olen herännyt murehtimaan kasvieni kohtaloa. Pionini on viimeisen kuudentoista vuoden aikana kukkinut vain pari kertaa. Ei enää aikoihin. Tänä kesänä se kuitenkin yllätti ja kasvatti tämän ihanasti tuoksuvan, yhden ainokaisen, muhkean kukan.

Jotenkin se liikuttaa minua ja muistuttaa Jumalan rakkauden ihmeitä tekevästä voimasta. Hän, joka sanallaan loi kokonaisen maailman, voi halutessaan milloin tahansa kasvattaa uutta elämää sielläkin, missä se inhimillisesti katsoen on jo hyvin epätodennäköistä.

Vähintään 50 vuotta vanha pionin juurakkoni siis kukkii ja taitaa lähteä mukaan uuteen kotiin heti ensimmäisessä muuttokuormassa. Sanokoot puutarhakirjat siirtoajankohdasta mitä tykkäävät, luotan siihen, että se saa hieman apua ja lisäravinnetta siltä, joka kasvun antaa..

Orvokki

Hitsi, että minä olen tästä ylpeä. Olen nimittäin ihan itse siemenestä tuon orvokin kasvattanut ja minulle se on tällä hetkellä maailman kaunein ja ihmeellisin kukka, siitäkin huolimatta että taimitarhalta saisi samanlaisia ja komeampiakin vitosella kymmenen kappaletta. Tämä on ensimmäinen joka tänä keväänä kylvämistäni kukkii. Olen tunnollisesti sitä hoivannut: kastellut, lannoittanut ja karaissut kuljettamalla viikkokausia säiden mukaan edestakaisin ulos ja sisälle.

Ja kuitenkin..ilman sitä pientä, suurta ihmettä, siementä, johon kätkeytyy uuden elämän salaisuus, en olisi saanut tuota ihanaa kukkaa...ja kuka onkaan luonut meille veden, mullan, kasvun ja yhteyttämisen ihmeen? Voi Luoja kiitos, että olen taas saanut leikkiä sinun hiekkalaatikossasi ja pitää näin hauskaa!

Kevätvillitys

Tämä on mielestäni vuoden parasta aikaa. Lehdet puhkeavat puihin. Lintuemoilla on kiire. Traktorit pörräävät vastapäisellä pellolla ja itselläkin sormet syyhyvät päästä mullan ja siementen kimppuun.

Jos kehtaisin, laittaisin tähän nyt kuvan kasvimaastani, sillä mulloksella oleva, vastakylvetty maa on toiveikkain näky, mitä maailmassa pienten vauvojen ohella tiedän. Toiveikasta se on mielestäni siksi, että siinä vaiheessa rikkaruohot eivät ole vielä nousseet ja unelmien (tässä tapauksessa juuresten, yrttien ja kukkien) siemenet ovat kätkössä lupaavan lämpimän, pehmoisen multapeiton alla. Kuvaa ei kuitenkaan tule, koska kasvimaani on samanlainen kuin minä itsekin: vintturallaan vähän sinne ja tänne, oikeiden puutarhaihmisten mielestä varmasti aika avuton tekele. Minulle se on kuitenkin maailman rakkain paikka ja jokakeväinen unelmieni kehto.

Siinä vaiheessa, kun vesiheinä ja muut ei toivotut kasvit nousevat, peli on minun osaltani jo menetetty. Tässä vaiheessa voin vielä uskoa, toivoa, ja uskotella itselleni, että tänä kesänä minä ne viimeinkin päihitän.. Nimittäin, hallat, kissat, jotka penkovat maani täyteen pissakuoppia, tuholaiset, jotka syövät kaalintaimeni ja ne vietävän rikkaruohot, jotka ovat paljon minua nopeampia ja tehokkaampia.

Syksyn tullen viimeistään palaan todennäköisesti myös siihen ihanaan, kaipauksen täyttämään taustakuvaan, joka tässä vielä eilen oli. Nyt tulkoon tämmöinen keväisen valoisa tunnelma vaihteeksi. Harvinaistahan se meikäläisen elämässä on..kuten monen muunkin.

Joskus tuntuu, että suomalaisille elämä on yhtä pitkää juhlaa tästä toukokuun loppupuolelelta heinäkuun lopulle saakka - joillakin pidempäänkin, jos lomia riittää. Sitä se on ainakin minulle. Nyt lapionvarteen ja kukkapenkkejä kunnostamaan. Unikot ja olkikukat hinkuvat jo päästä maahan.