Näytetään tekstit, joissa on tunniste elämänhallinta. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste elämänhallinta. Näytä kaikki tekstit

maanantai 2. marraskuuta 2009

Ohuella jäällä

Jos pitkään on niin onnekas, että elämä kantaa, eikä plumpsahduksia hyiseen lutakkoon tapahdu, saattaa tuudittautua valheelliseen turvallisuudentunteeseen. Se on niin autuas valhe, ettei sitä tee mieli pahaksi mieltää ollenkaan. Ainakin itselleen niin voi vähän narrata. Sillä lailla kaikilla on hauskempaa. Niin ainakin luulen.

Jos olo on turvallinen, ei satu, eikä pelota, on ehkä helpompi myös olla kärsivällinen, lempeä ja ystävällinen - tai sitten ei. Mistäs minä tietäisin. Ei ole pitkään aikaan ollut tilaisuutta kokeilla.

Ehkä jotkut osaavat kääntää kaikenlaiset olotilat oikein päin. Joidenkin mieliin ajoittaiset vastoinkäymiset jättävät vain terveen muistutuksen siitä, että aina voi olla vielä huonommin., ei mitään katkeruutta, eikä pelkoja. He vain oppivat, että kannattaa olla iloinen ja kiitollinen tässä ja nyt. Surra ja murehtia ehtii sitten, kun on sen aika.

Sitten on myös niitä, jotka pelkäävät vaikeita asioita niin paljon, että tahtovat kieltää niiden olemassaolon aivan kokonaan. Eikä riitä, etteivät he itse niitä ajattele, vaan tahtovat kieltää raskaista asioista puhumisen muiltakin. Ne ihmiset syyttävät surullisia ilonpilaajiksi ja synkistelijöiksi, jotka itse omalla asenteellaan manaavat niskaansa kaikki maailman murheet. Kivuista puhuvat ovat heille turhasta valittelijoita. Mikä tahansa on mahdollista, kun vaan tarpeeksi uskoo ja yrittää, eli jos ei onnistu ja aina vaan sattuu, syyllistä on parasta haeskella peilistä.

Minä olen kulkenut niin pitkään ohuella jäällä, etten enää edes muista, miltä tuntuu kävellä kuivin jaloin ja luottaa siihen, että asiat ovat vakaalla pohjalla.

Sellainen pieni oivallus tuosta valokuvasta ja koko vertauskuvasta tänään aukeni, että loppujen lopuksi olipa kyse jäästä, lumesta tai samasta aineesta sulassa muodossa, aina on kyse vedestä.

Elämässä kokonaisuudessaan on hyvin pitkälti kysymys vedestä. Onhan koko kehomme enimmäkseen vettä. Tarvitsemme vettä elääksemme. Kasvit tarvitsevat sitä kasvaakseen. Vesi myös puhdistaa ja virkistää. Kasteessa meitä valellaan vedellä Jumalan seurakunnan jäseneksi ottamisen merkiksi. Kiirastorstaina Jeesus pesi vedellä opetuslastensa jalat.

Raamatussa on monta kertomusta ja vertausta, joissa mainitaan vesi. Tässä yksi minulle rakkaimmista:

Mutta juhlan viimeisenä, suurena päivänä Jeesus seisoi ja huusi ja sanoi: “Jos joku janoaa, niin tulkoon minun tyköni ja juokoon. Joka uskoo minuun, hänen sisimmästään on, niinkuin Raamattu sanoo, juokseva elävän veden virrat.”

Mutta sen hän sanoi Hengestä, joka niiden piti saaman, jotka uskoivat häneen; sillä Henki ei ollut vielä tullut, koska Jeesus ei vielä ollut kirkastettu.

(Joh. 7:32-39)


maanantai 23. helmikuuta 2009

Teoriasta käytäntöön

Tällä hetkellä vierastan kaikkia elämäntapaoppaita, vaikka tiedän, että se on lapsellista ja typerää. Miksi yrittää kerta toisensa jälkeen keksiä itse pyörää uudelleen, kun niin monet minua viisaammat ovat niitä jo monta eri mallia kehitelleet?

Elämäni aikana olen kurkistanut monenlaisiin teorioihin ihmisestä. Pelkästään yliopistossa tuli suoritettua yhdeksästä eri oppiaineesta vähintään perusopinnot ja kaikki ne liittyivät tavalla tai toisella ihmiseen ja sosiaalisiin suhteisiin. Jostain syystä vain mikään psykologinen ihmiskäsitys tai muu tieteellinen oppirakennelma ei oikein ole sisäistynyt meikäläiseen sellaisenaan ja siirtynyt teoriasta käytäntöön.

Uskon vakaasti siihen, ettei mikään ole sen käytännöllisempää kuin hyvä teoria. Tuntuu vaan pahalta pohdiskella syitä siihen, miksi ne hyviltä vaikuttavat teoriat eivät minun elämässäni toimi. Jos kerran on olemassa jokin absoluuttinen totuus esimerkiksi juuri ihmisen psyykestä ja ideaalisista sosiaalisista suhteista, eikö pitäisi olla järjen avulla mahdollisuus edes jatkuvasti lähestyä tuota totuutta, oppia enemmän ja sen seurauksena saada myös käytäntö toimimaan paremmin?

Tällä hetkellä tuntuu, että minulla on vain kaksi mahdollisuutta: joko kieltää ihmistieteitten teorioiden arvo tai oma arvoni toteamalla, että olen kelvoton, kyvytön ja sopimaton niihin normeihin, joiden mukaan ne ongelmien ratkomiseen tarkoitetut teoriat on laadittu. Maailmassa on virhe, tai minussa, tai pahimmassa tapauksessa molemmissa,.. Jossain se joka tapauksessa täytyy olla, sillä homma ei nyt pelitä.






tiistai 27. tammikuuta 2009

Ei ole kivaa, kun ei ole kivaa

Toisessa blogissani jo raportoin, että kokeilin sitä bittienulkopuolista elämää hiukkasen. Eipä tehnyt sanottavaa vaikutusta. Taidan olla laiska, epäsosiaalinen ja kaiken kukkuraksi keskenkasvuinen, kun ei huvita tehdä mitään, mikä ei ole "kivaa".

Kotityöt kuuluvat meikäläisellä ehdottomasti siihen kategoriaan, joka ei ole kivaa, samoin small talk ja osallistuminen tilaisuuksiin, joissa pidetään pitkiä puheita, pönötetään epämukavissa asuissa, humallutaan vahvasti, kilpaillaan tai pelataan sosiaalisia pelejä (mikä sosiaalinen toiminta EI kuuluisi tuohon kategoriaan).

Mutta onko elämän tarkoitus ollakaan pääasiassa kivaa? Jospa se ei olekaan niin. Jospa minä kuulunkin siihen samaan sakkiin, jota opettajainhuoneessa toisinaan nimiteltiin rusinapullakakaroiksi, eli ihmisiksi, jotka haluaisivat kaikesta vain parhaat palat ja jättäisivät mieluiten työn, arjen ja ponnistelun väliin.

Jos ongelma tämän pahan oloni taustalla olisi niin tarkkarajainen ja selvästi määriteltävä, silloinhan siihen olisi löydettävissä myös jonkinlainen ratkaisu. Muuttamalla asennettani arkeen, arvioimalla uudelleen sen mikä on huvin ja hyödyllisen tekemisen terveellinen suhde elämässäni, saattaisin ehkä löytää tasapainoisemman tavan elää. Ehkä raskaan rämpimisen seasta alkaisi sitten kirkkaammin erottua myös ne hyvät hetket, joita varten kannattaa ponnistella ja sietää epämukavuutta,.

Voisikohan näin vanha koira oppia vielä uusia temppuja? Esimerkiksi oman ajankäyttönsä parempaa suunnittelua ja jotain muuta, mitä sen suuresti inhoamani elämänhallinnan käsitteen alle liitetään..