Piiloon pienelle sykkyrälle

Toivon koti on ollut hiljaa pitkään. Osittain siitä syystä, että toivo tuntuu meikäläisen näköpiiristä tyystin haihtuneen. Minne lie muuttanut..

Toinen syy on pelko. Pelkään arvostelua, ihmisten kovia sanoja ja jopa kommenttien puutetta, sitä viileältä tuntuvaa hiljaisuutta, joka joitakin blogitekstejä seuraa.

Objektiivisesti katsottuna syytä pelkoon ei ole. Muutamaa, pientä poikkeusta lukuun ottamatta olen, pian seitsemän vuotta kestäneen, bloggausharrastukseni aikana saanut pelkästään ystävällisiä kommentteja.

Perusteeton pelko on pesiytynyt minuun silti ja se johtuu suurimmaksi osaksi psyykkisten suojautumiskeinojeni rapautumisesta. Kipu, lääkkeet ja jatkuva voimattomuus syö uskoa omiin kykyihin ja selviytymiseen.

Tunnen itseni suunnattoman vanhaksi ja väsyneeksi. Aivan liian uupuneeksi edes uskomaan ja toivomaan. 

Tällaisen heikkouden tuottama häpeä saa vetäytymään entistä kauemmas muista, yksin, pimeään, tiukallle kerälle, piiloon arvostelevilta katseilta.

Surullisinta on se , että tällaisessa tilassa alkaa helposti kuvitella, ettei näin surkealla otuksella ole asiaa edes Hänen eteensä, joka sentään antoi ainoan poikansa, ettei yksikään (ei surkeinkaan) meistä hukkuisi..

Mustaa

Mitä on toivo? Toivoa paranemisesta minulla ei ole, mutta entä paremmasta? Enää pitkään aikaan en ole uskonut siihenkään. Ehkä toisella puolella rajaa sitten..

Ympäristölle miellyttävämpiä ovat ne sairaat, jotka eivät valita, vaan salaavat kipunsa ja jostain ylimaallisesta lähteestä ammentavat voimaa kantaa edelleen kortensa kekoon valittamatta, uupumatta ja lamaantumatta. He ovat sairaita, joista ei edes huomaa, että he ovat sairaita. Minä en kuulu heihin.

Kävin lääkärissä. Sain uutta lääkettä. Auttoihan se, mutta tuotti jo viikon kuluttua niin pahoja sivuvaikutuksia, että hyöty jäi pienemmäksi kuin haitat. Tuntui, että sain hetkeksi toivoa. Kun kivut alkoivat kolmantena päivänä helpottaa ja uupumus hälvetä, pompin riemuissani tasajalkaa keittiön lattialla ja höpötin itsekseni : Mä en ookkaan laiska! Mä en ookkaan laiska!"

Muutaman päivän kuluttua oli toinen ääni kellossa. Olo oli kuin pikkulapsella, jolta oli viety tikkari kädestä. Ryömin useammaksi päiväksi peittojen alle maailmalta piiloon. Valitettavasti pahin viholliseni, tämä rähjäinen, särkevä kroppa, änkesi seuraksi peiton alle...

Ulkona kevät on kauneimmillaan. Puutarhatöihin tekisi mieli, mutta jaksan juuri ja juuri kävellä postilaatikolle ja takaisin...

Joskus tuntuu, että minun kannaltani toivo on ihan turha keksintö. Olisi parempi, jos valo ei pilkahtaisikaan, kun pian taas odottaa matka takaisin pimeyteen.

Kirjoitan, siis olen olemassa

En osaa edes kuvitella, miltä kulunut vuosi tästä taaksepäin muistoissani vaikuttaa (jos elämä jatkuu). Tällä hetkellä tuntuu, etten koskaan ole voinut fyysisesti ja psyykkisesti huonommin.

Järkytyn ja paheksun omia ajatuksiani, kun toisinaan toivon itselleni syöpää tai muuta sairautta, joka ensinnäkin auttaisi lähimmäisiäni hyväksymään tämän voimattomuuteni ja toisekseen tarjoaisi lähitulevaisuudessa siitä kunniallisen ulospääsyn.

Pitkään olen ollut hyvin kipeä, väsynyt ja huonovointinen. Voimat eivät ole riittäneet käsillä olevien haasteiden selättämiseen. Nyt on masennus päällimmäinen ongelma ja sen suhteen olen täysin keinoton.

Ymmärrän silti läheisiäni. Ärtyisin ja väsyisin minäkin, jos toinen ilman mitään näkyvää syytä heittäytyisi kuukausiksi tai vuosiksi zombiksi sohvannurkkaan. Fyysistä tai psyykkistä kipua ei voi mitata, eikä voimien tai voimattomuuden määrää. Monien mielestä se ulospäin näyttää pelkältä laiskuudelta ja saamattomuudelta.

Joillekin sairauksille sosiaalinen yhteisö antaa leiman, joka saa ihmiset suhtautumaan niihin kauhistuneen vakavasti. Kuoleman läheisyys pelottaa useimpia enemmän kuin elämän loppuun kestävä hivuttava tuska. Itse valitsisin epäröimättä sen kunniallisen kuoleman nyt, kun olen jo viisitoista vuotta saanut tätä jatkuvaa kipua kokeilla.


Häpeän tunne on musertava. Se on tärkein tekijä, joka tällä hetkellä saa harkitsemaan itsemurhaa. Usko Jumalan armoon ja rakkauteen puolestaan on ainoa syy jättää aie toteuttamatta. Se, että Hän jaksaa, eikä hylkää, vaikka kaikki muut väsyisivät, pitää minua edes jollain tavalla tässä elämässä kiinni. Se ei silti poista sitä tosiasiaa, että minä en ole sinnikäs, urhea ja ympäristöystävällinen potilas. Minä en jaksa hoitaa arkisia velvollisuuksiani, enkä teeskennellä, että kaikki on hyvin.

Muita ihmisiä elämässäni ei lähimpien sukulaisteni lisäksi enää juuri ole. Nimenomaan siksi, etten jaksa esittää. Kun kesken kaiken on juostava kahvipöydästä oksentamaan verta tai on sanottava, että en nyt voi tulla elokuviin, koska istuminen penkillä sattuu niin kovasti, on helpompi jäädä kotiin kuin edes yrittää saada toinen ymmärtämään.

Joka päivä silti kirjoitan. Joskus tuntuu, että se on ainoa asia, joka vakuuttaa itsenikin siitä, että olin elossa vielä eilen ja näköjään myös tänään, koska blogi on päivittynyt. Kirjoitan, siis olen olemassa.

Toivomisesta

Joihinkin lyhytkestoisiin psykoterapioihin, kuuluu menetelmä, jossa asiakasta pyritään pukemaan sanoiksi tai kuviksi omia toiveitaan. On erilaisia "aarrekarttamenetelmiä", ja mielikuvaharjoituksia, mutta yksinkertaisimmillaan voi vain kysyä itseltään, mitä tekisin, jos kaikki ongelmani yhtäkkiä poistuisivat.

Menetelmän perimmäinen tarkoitus (tai salakavala taka-ajatus) on tietenkin saada ihminen pohtimaan, miksi niitä asioita ei voisi toteuttaa kaikista jäljellä olevista ongelmista huolimatta ja se minua niissä menetelmissä vimmastuttaa. Ei nimittäin voi, kun ei ole voimia ja sillä hyvä. Vaikka kuinka yrittäisin toivoa ja ajatella optimistisesti, fyysiset, henkiset ja taloudelliset voimavarani eivät sillä moninkertaistu.

Minä en ole koskaan noista tempuista innostunut, mutta ehkä kannattaisi. On fiksua ottaa kaikki keinot käyttöön erityisesti silloin, kun konsteja ei ole paljon tarjolla. Sitäpaitsi paremman elämän visualisointi tai toiveiden julki tuominen tuskin aiheuttaa näissä oloissa mitään vahinkoa kenellekään (ellei sitten satu unelmoimaan jostain laittomuudesta ja lähde julistamaan sitä kaikille).

Olen ennenkin tässä blogissa kirjoittanut siitä, miten jotkut kokevat toivomisen tuovan elämäänsä valoa ja auttavan jaksamaan vaikeita asioita. Ehkä juuri siksi olen jättänyt toivomisen toisille, koska minulla se vaikuttaa päin vastoin. Toivominen kuluttaa energiaa ja masentaa siksi, että pettymyksiä on niin raskas kestää.

Olin iloisesti yllättynyt, kun filosofi Maija-Riitta Ollila vastasi taannoin jossain keskusteluohjelmassa Maarit Tastulan esittämään kysymykseen optimismin tai pessimismin paremmuudesta niin, että pessimismissä on paljon hyvää. Se auttaa varautumaan siihen, ettei kaikki mene suunnitelmien mukaan. Toisaalta optimistit ovat innokkaampia ryhtymään uusiin kokeiluihin. Ymmärsin, että ehdotonta paremmuutta ei Ollilan mielestä voi ratkaista kuin ihminen itse. Parempi suhtautumistapa on se, joka itselle paremmin sopii ja kuluttaa vähemmän energiaa.

Tuntui hyvältä kuulla jonkun arvostetun henkilön julkisuudessa viimeinkin sanovan ääneen, että positiivisen ajattelun voimasta vouhotetaan nykyään aivan liikaa. Se ei ole mikään ihmelääke kaikkiin ongelmiin, eivätkä pulmat pelkällä toivomisella ja puuhakkuudella ratkea, mutta eivät toisaalta masennuksessa rypemiselläkään.

Omassa mielessäni tuon keskusteluohjelman teemat yhdistyivät sopivasti eilen esitettyyn Silminnäkijä -dokumenttiin, jossa pohdittiin sitä, miksi niin monet nuoret nykyään päätyvät suoraan koulun penkiltä masennuksen vuoksi työkyvyttömyyseläkkeelle. Siinäpä pulma, jota ei sen paremmin pakkokeinoilla kuin pelkällä optimismillakaan ratkaista. Toivoa silti aina sopii..

Veitsen terällä

Pahoittelen, etten ole vähään aikaan saanut vastattua kommentteihin. Luen ne kyllä moneen kertaan ja arvostan niitä tavattomasti. Tällä hetkellä en vaan saa sanoja asettumaan sellaiseen järjestykseen kuin haluaisin. Koko olemassaolo tuntuu juuri nyt tasapainottelulta veitsen terällä. Naarmuja ja syvempiäkin viiltoja tulee hankittua ja aiheutettua ihan tahtomattaan. Sanat eivät suostu asettumaan haluamaani järjestykseen: ilmaisemaan iloa ja kiitollisuutta, vaikka tiedän sen jossain syvällä pojavirtana kulkevan. Pimeys ja ahdistus puskee terävinä kulmina lauseista läpi.

Tämän päivän sana tuossa laatikossa ei voisi taas parempaan päivään osua. Tähän tartun ja tässä riipun, kun en nyt muutakaan voi, enkä jaksa:

Ja hän sanoi minulle: "Minun armossani on sinulle kyllin; sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa". Sentähden minä mieluimmin kerskaan heikkoudestani, että Kristuksen voima asettuisi minuun asumaan.

2. Kor. 12:9 (KR33/38)

Mikä lopulta onkaan tärkeää?

Luin hiljattain kolumnin, joka jäi ajatteluttamaan. Se on melko pitkä, enkä pystynyt selkeästi hahmottamaan sen johtoajatusta, koska siinä oli niin paljon näkökulmia ja asiaa. Ehkä juuri se siinä minua viehättikin. Pohdittavaa riittää pitkäksi aikaa, eikä asioita yksinkertaisteta liikaa. Lukekoon tuosta linkistä, ken jaksaa ja haluaa.

Hajanaisina yksityiskohtina tekstistä jäi takaraivooni kaikumaan sinänsä masentava ilmaisu "70-vuoden nollatutkimus". Kolumnissa nimittäin kerrotaan muun muassa harvinaisen pitkäkestoisesta tutkimuksesta, jolla useat eri tutkijat toistensa työtä jatkaen ovat yrittäneet kartoittaa onnellisen elämän salaisuutta. Mitään yksiselitteistä reseptiä he eivät kuitenkaan löytäneet, vaan päinvastoin yllättävän monia tapoja, joilla ihmiset voivat tulla onnettomiksi.

Ajan hengen mukaisesti siitäkin tutkijaryhmästä löytyi silti vähintään yksi vankkumaton positiivisen ajattelun kannattaja. Hänen suuhunsa on tekstissä sijoitettu tarina, jonka olen lukenut monesta muustakin lähteestä, mutta aina se jaksaa hymyilyttää. Näin se menee:

"Isällä oli kaksi poikaa. Jouluna hän pani toisen lahjasukkaan hienon kultakellon ja toisen sukkaan hevosen lantaa. Aamulla kellon saaja tuli huolissaan isänsä luo: " Joulupukki antoi minulle näin arvokkaan kellon, mitä jos se menee rikki?" Lantaa sukastaan löytänyt poika oli innoissaan:" Joulupukki toi minulle ponin, mutta nyt minun on löydettävä se!"

Meikäläinen ei taatusti kuulu tuon jälkimmäisen pojan sukulaissieluihin, mutta enpä usko olevani perusluonteeltani tuon kultakellon saajan kaltainenkaan. Aika harva meistä varmaankaan edustaa äärimäistä optimismia tai pessimismiä ja masennus on sitten vielä asia erikseen. Se vääristää todellisuutta ihan omalla tavallaan, vie kuvista värit, muuttaa kaikki näkymät harmaan suttuisiksi (ei edes mustavalkoisiksi).

Depressio minussa saa usein kyselemään, mahtaako koko elämäni olla eräänlainen "70-vuotinen nollatutkimus, jonka tuloksena selviää vain, miten monin eri tavoin ihminen voikaan olla onneton". Jumalan minuun puhaltama henki (tai sielu, tai miksi kukin iankaikkista olemustamme kutsuukin) puolestaan vakuuttaa, että minun(kaan) elämäni arvo ei riipu siitä koenko itse itseni hyödylliseksi, arvokkaaksi, menestyneeksi tai onnelliseksi. Se arvo kumpuaa elämän lahjan antajasta.

Masennuksen kuvia

Joissakin psykoterapiamuodoissa (mm. NLP ja kuvataideterapia) käytetään välineenä kuvia ja visualisointia. Minulle ne sopivat huonosti. Johtunee visuaalisesta rajoittuneisuudestani ja kuvataiteellisesta lahjattomuudestani.

Kun tuntuu, että kaikki vanhat konstit temppupussista alkavat olla vähissä, olen varovasti viime aikoina yrittänyt avartaa tapaani lähestyä asioita. Olen kokeillut uusia harrastuksia, muun muassa juuri valokuvausta, vaikka räpeltäminen kameran säätöjen kanssa ei kiinnosta vähääkään.

Tänään tuli näpättyä kaksi kuvaa, joiden teknisestä puolesta ei edelleenkään kannata mitään sanoa, kun en jaksa moiseen keskittyä. Huomasin kuitenkin, että nuo molemmat kuvaavat minulle samaa asiaa: omaa masennustani. "Omaa" siinä mielessä, että yhteneväisistä piirteistään huolimatta jokaisen ihmisen kokemus ja oireet ovat yksilöllisiä. Samoin jokainen näkee kuvissa (ylipäätään kaikenlaisessa taiteessa) omanlaisiaan asioita.

Ylemmässä kuvassa on pensasrykelmä, joka meidän pihallamme on litistynyt paksun lumikerroksen alle. Kylmä, valkoinen peite painaa kasvit melkein vasten maata ja kurkkuani ihan kuristaa, kun ajattelen, miten paljon taakkaa niillä on kannettavanaan. Kestävätkö oksat vai katkeavatko ennen kevättä. Kuinka kauan mahtaakaan kestää ennen kuin tuo valkoinen möhnä sulaa pois. Onneksi auringolla on ihmeitä tekevä voima.

Alemmassa kuvassa valo kajastaa mustuuden keskeltä. Ikkunakin on likainen..No, huojentavaa tietää, että jossain sentään on se valo, vaikka harvoin sen tavoitan.

Miksi?

Miksi minun ottamissani kuvissa valotus on useimmiten persiillään ja rajaus omituinen? Miksi meidän keittiön ikkunan edessä rotkottaa edelleen nuo tikkaat? Miksi vasemmassa reunassa näkyy palanen pahoin ränsistynyttä Saint Pauliaa ja miksi ihmeessä kukkalautasella on noin paljon multaa?

Useimpiin kysymyksiin on olemassa vastaukset. Joihinkin useampiakin. Valitettavasti ne vaan eivät aina kysyjää miellytä. Olisiko silloin parasta olla kokonaan kysymättä ja sulkea silmänsä häiritseviltä yksityiskohdilta?

Ainakin minun elämässäni on hyvin vähän kysymyksiä, joiden vastaukset auttavat käytännössä ratkaisemaan ongelmia. Syyllisten etsiminen on turhaa. Sitäpaitsi useimpiin ongelmiini olen ihan itse syypää, mutta täysin voimaton tekemään mitään toisin, joten hedelmätöntä kyselyä tämä tämmöinen yhtäkaikki..

Aivan yhtä turhaa on vertailu. Jotkut kertakaikkiaan vaan osaavat ja jaksavat pitää kukkalautasensa puhtaana, ottaa kauniita kuvia ja kantaa tikkaat jouluksi varastoon. Vaikka heidän elämänsä saattaa näyttää ulkoapäin katsottuna täydelliseltä, siistiltä ja ehyeltä, voi sileä pinta silti kätkeä alleen monenlaista tuskaa ja epäjärjestystä.

Sitäpaitsi sehän olisi vain hyvä ja rohkaiseva esimerkki, jos jossain todella olisi olemassa ihmisiä, joilla on kaikki asiat järjestyksessä, tasapainossa, ehjää ja ristiriidatonta. Haluaisin uskoa, että sellaista on edes jossain.

Itse olen väsynyt elämän valheessa - siitäkin huolimatta, että teeskennellynkin hymyn kohtaaminen on toisille helpompaa kuin karun, ankean todellisuuden.

Minä olen monin tavoin sairas ja poden vaikea-asteista masennusta. Se ei häivy, eikä parane sillä, että yritän ajatella mukavia asioita ja käyttäytyä kuin mikään ei olisi vinossa. Masennukseni ei myöskään johdu ulkoisista olosuhteista, eikä parane niitä muuttamalla...Ellen sitten satu olemaan allerginen elämälle.

Miten absurdia onkaan se, että masentuneita patistetaan toisten ihmisten pariin ja aktiivisuuteen, vaikka juuri toisten ihmisten keskuudessa ainakin itse koen eniten ahdistusta, kun pitäisi jaksaa olla niin paljon hauskempi, pirteämpi ja positiivisempi kuin on, ettei vaan tuottaisi toisille pettymystä ja ahdistusta ja karkottaisi heitä luotaan..

Jossain on valo

Jossain on valo. Tiedänhän minä edelleen sen. Sisäinen pimeyteni on nyt kuitenkin niin syvää, etten millään näe sen läpi.

Kun saa elämässä osakseen paljon rakkautta, alkaa pitää sitä itsestäänselvyytenä. Toki niin on helpompi jakaa sitä muillekin, koska on oppinut ajattelemaan, että rakkaus on jokaisen perusoikeus.

Ensimmäistä kertaa elämässäni epäilen tätä. En tunne itseäni rakastamisen arvoiseksi, enkä jaksa rakastaa muita. Tunteen lisäksi rakkaus on mielestäni tahtomista ja tekoja. Mihinkään niistä ei tällä hetkellä voimat riitä.

Pohjaton, kylmä pimeys imee minusta valon ja elämän kuin musta aukko. Tuntuu kuin varjonikin olisi laajennut tummaksi kehäksi joka suuntaan.

Varovasi tartun kaikkeen lämpimään ja elävään (kissoihin, koiriin ja kasveihin), etten jäädyttäisi tai musertaisi niitä kuoliaaksi. Toiset ihmiset saavat pärjätä miten taitavat. Melkein kaikki ovat jo paenneet pimeyteni tieltä.

Jossain on valo. Näkisinpä siitä edes kalpean kajastuksen...

Masennuksesta

Masennus on piinallinen ja merkillinen sairaus. Yksi osa sen viheliäisyyttä piilee siinä, ettei sitä voi objektiivisesti, laboratoriokokein tai muilla menetelmillä mitata. Yksilöstä vaan tuntuu siltä, miltä tuntuu ja hän kuvailee sitä siten kuin kykenee.

Muuttaahan masennus toki muutakin kuin tunne-elämää. Käyttäytyminen, ruokahalu, unenlaatu, kognitiiviset toiminnot, aloitekykyky ja jopa fyysinen olemus saattavat muuttua. Koska jokainen on ainutlaatuinen persoona ja kullakin on oma tapansa ilmaista itseään, oireet näkyvät joskus hyvinkin erilaisina.

Minä olin pitkästä aikaa kolme päivää töissä. Tänään olen sitten pääasiassa nukkunut uupumustani pois, vaikka tiedän, ettei se mihinkään katoa, kun nyt edes hellittäisi hieman. Olen onnellinen ja helpottunut, että selvisin tehtävistäni saamastani palautteesta päätellen kelvollisesti. Itse tunsin kuitenkin kaiken aikaa toimivani suorituskykyni rajoilla.

Rakastan ammattiani. Haluaisin edelleen olla opettaja. Mikään muu työ ei koskaan ole tuottanut niin suurta tyydytystä, vaikka monenlaista olen kokeillut.

Tutkimuksissa on havaittu että pitkäaikainen stressi (esimerkiksi krooninen kipu minun tapauksessani) ja masennus kutistavat muistitoimintojen kannalta olennaista hippokampusta. Se on ainoa aivojen osa, jossa on havaittu syntyvän myös täysin uusia aivosoluja, mutta uudistuminen tapahtuu hitaasti.

Minulle tämä pieni, suhteellisen triviaali, tieto ihmisaivojen monimuotoisesta toiminnasta on viime vuosina tullut suunnattoman tärkeäksi. Se on minulle symboli ja muistutus siitä, että muutokset parempaan voivat alkaa ihan pieninä puroina, jotka vähitellen kasvavat suuremmiksi, kunnes liikkeellä on tarpeeksi suuret vesimassat muuttamaan maisemaa radikaalisti.

En tiedä onko minun kohtaloni tässä ajallisessa elämässä tämä jäljellä oleva aika vain rappeutua ja takertua toivoon paremmasta tunpuoleisesta. Joku muu osaisi varmasti nähdä jäljellä olevat mahdollisuudet, löytää iloa ja tarkoituksellisuuden tunnetta niistä. Minulle se on vaikeaa. Tällä hetkellä lähes mahdotonta.

Luulisi, että olisin iloinen ja kiitollinen päästyäni pitkän tauon jälkeen kurkistamaan siihen maailmaan, jonne kaipaan: kouluun, ihanan raikkaiden, rasittavien ja rakastettavien nuorten pariin. Toisaalta olenkin, mutta toisaalta paluu tähän ankeaan arkeen riipaisee, musertaa ja nielaisee entistä syvemmälle synkkyyden nieluun.

Käsitänhän minä, ettei minusta ole siihen työhön enää. Ei mihinkään kokopäiväiseen palkkatyöhön nykypäivän työtahdilla ja vaatimuksilla. Muistini on heikentynyt. Keskittymiskyky on kehno. Fyysinen suorituskyky on pohjalukemissa. Pinnakin varmasti katkeasi vieläkin helpommin kuin terveinä vuosina ja siitä on useimmiten opettajan työssä huonot seuraukset. Jotenkin todellisuutta on vaan niin vaikea kestää.

Ei kai elämän ole tarkoitus aina helppoa ollakaan, mutta tällä hetkellä kulkeminen käy niin raskaasti, että ajatus päivästä kerrallaankin tuntuu jo liian paljolta. Hetki riittää.

Jospa se onkin niin..

Viime viikkoina masennus on tiukentanut otettaan. Syksyisin sillä on yleensäkin sellainen tapa. Nyt on lisäksi meneillään paljon sellaista, joka sitoo voimavarojani niin, ettei niitä riitä depressiopeikolle hanttiin pistämiseen.

Pari synkeällä ja paradoksaalisella tavalla toiveikasta havaintoa olen viime aikoina tehnyt. Ensimmäinen on se, että kun olo on henkisesti tarpeeksi huono, pari muuta probleemaa jää aikalisälle.

Monet lääketieteen asiantuntijat nimittäin väittävät, että masentunut ihminen kokee kiusallisempina pienetkin kivut ja vaivat. Toki depression on todettu myös heikentävän immuunipuolustusta ja konkreettisesti lisäävän erilaisia sairauksia, esimerkiksi infektioita. Itse olen kuitenkin huomannut, että, kun masennus on tarpeeksi syvää, kaikki aistimukset vaimenevat. Samalla lievittyvät kivut. Ei siitä toki siinä tilassa paljon iloa ole, koska ilon kokeminen on syvästi masentuneena (ainakin minulle) mahdotonta. Hoksasinpa nyt vaan semmoisenkin.. samoin kuin sen, että kadotan kokonaan ruokahaluni, kun depressio painuu keskivaikeasta vaikean puolelle ja sehän saattaa olla hyvä ainakin painonkehityksen kannalta.

Toinen oivallus heräsi aforismista, jonka löysin hiljattain jostain lehdestä. Kirjoitin sen muistiin:

Ongelma ei ole siinä,
että toiveemme toteutuvat liian harvoin,
vaan siinä, että ne toteutuvat usein
ja silti olemme tyytymättömiä.
-J. Goldsmith-

Niin ankealta kuin tämä itsensä syyttäminen kaikesta tuntuukin, uskon silti mieluummin tuohon kuin siihen, ettei mitään hyvää elämässäni tapahdu, eikä ole koskaan tapahtunutkaan (mikä johtaisi helposti arvaukseen, ettei tule myöskään tapahtumaan). Maailma on täynnä hyviä ja kauniita asioita. Joskus, joillakin meistä, vaan ikäänkuin silmälasit särkyvät ja sen jälkeen kaikki näyttää vääristyneeltä.

..ja vakka kaikesta mahdollisesta auliisti syyn niskoillen otankin, sitä en suostu uskomaan, että olisin tämän masennuksen itse jotenkin valinnut tai aiheuttanut. Vielä nämä kivut, uupumuksen ja lukemattomat muut oireet jotenkin kestää, mutta tätä täydellistä näköalattomuutta, kylmää pimeyttä ja rusentavaa voimattomuutta en toivoisi pahimmalle vihamiehellenikään (joita minulla onneksi ei tietääkseni edes ole ;-)

Nuupallaan

Eilen unikot puhkesivat kukkaan. Viimeyönä sade jo piiskasi suurimman osan niistä rikki ja lakoon. Nämä kaksi kannattelivat kukintoaan kuin kyynelistä raskaana.

Luontoa seuratessa herää usein tuskainen kysymys: miten Luojalla on varaa tuhlata niin paljon elämää? Linnunpoikia putoaa pesästä ja kuolee ennenkuin ne oppivat lentämään. Uutta elämää syntyy ja tuhoutuu ennenkuin se ehtii kasvaa ja kukoistaa. Maailma on kaunis, mutta niin täynnä kärsimystä, että toisinaan tuntuu kuin koko kauneus hukkuisi mustaan murheeseen.

En ole löytänyt vastausta, mutta tahtoisin uskoa, että kaikella on tarkoitus. Meidän inhimillinen ymmärryksemme ei vain riitä sitä käsittämään. Jotkut osaavat sulkea mielensä surulta ja kysymyksiltä, jotka jäävät vastausta vaille. Minä en osaa, enkä haluakaan niin tehdä.

Silti toivoisin, että vielä joskus voisin elää edes muutaman päivän kevein mielin, vapaana raskaista ajatuksista ja näkymättömistä kyynelistä, jotka painavat kumaraan. Onko se minun kohdallani mahdollista ilman valheita, tunteiden salpaamista ja teeskentelyä? En tiedä. Mikä on totta ja mikä harhaa? Riippunee näkijästä ja kokijasta.

Ilonpilaaja

Viime viikkoina on osunut usein silmiin blogitekstejä, joissa joku kertoo tehneensä "aarrekartan". Ymmärtääkseni se on harjoite, jolla on tarkoitus selkiyttää omia päämääriä ja unelmia liimaamalla paperille kuvia, joiden on tarkoitus symbolisoida omia, toistaiseksi toteutumattomia, tavoitteita joita kohti on tarkoitus pyrkiä.

En ole pystynyt lukemaan loppuun niitä tekstejä. Ne saavat minut niin surulliseksi ja kiukkuiseksi. Syyksi en keksi muuta kuin, että olen kateellinen (yäk, se on mielestäni kerrassaan halveksittava, vastenmielinen ja turha tunne).

En edes muista, koska minulla viimeksi olisi ollut unelmia, sellaisia ihan oikeita ja voimauttavia, jotka antavat säihkettä harmaaseenkin arkeen ja puhtia pyrkiä johonkin. Toki ymmärrän, että kliininen masennus on nimenomaan sairaus, joka sammuttaa ilon elämästä, vie kyvyn nauttia asioista, mielekkyyden kokemuksen ja usein myös voimat pyrkiä yhtään mihinkään.

Miksi silti tunnen itseni kelvottomaksi ihmiseksi ja kristityksi, kun en osaa edes toivoa mitään muuta, kuin että tästä jotenkuten hautaan selvitään? Tuntuu suorastaan elämän lahjan halveksimiselta, etten osaa olla iloinen ja kiitollinen. Kuka uskoisi, että toivominenkin voi olla jollekin rankkaa työtä..Olen minä vaan melkoinen ilonpilaaja.