Näytetään tekstit, joissa on tunniste syyllisyys. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste syyllisyys. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 14. helmikuuta 2010

Anteeksi antamisesta

Tänään törmäsin netissä uutiseen, jossa kerrottiin entisen opettajani kuolleen. Hän oli muinaisella kotiseudullani sen verran merkittävä kulttuurivaikuttaja, että tapahtuma oli huomioitu valtakunnallisesti, vaikka kyse oli iäkkään ihmisen luonnollisesta kuolemasta.

Minut uutinen sai tutkailemaan omia tuntojani, sillä kyseessä oli ehkä ainoa ihminen maailmassa, jota kohtaan olen kokenut silkkaa vihaa. Omalta osaltaan hän nimittäin teki parhaansa nöyryyttääkseen minua niinä vuosina, jolloin elin muutoinkin koulukiusattuna elämäni tähän saakka pahinta helvettiä. Vainajista ei joidenkin mielestä pitäisi puhua pahaa, mutta eipä minulla ole hänestä sanottavana mitään hyvääkään ja tiedän, että en ole ainut, joka on kokenut hänen taholtaan samaa.

Niistä tapahtumista on jo vuosikymmeniä. Henkinen ja fyysinen väkivalta jätti jälkensä, mutta havaitsin melko nuorena, että anteeksi antaminen on helpoin ja kivuttomin tie vapauteen. Käsittelin kipeimmät muistoni muun muassa lukemalla vanhoja päiväkirjoja ja palaamalla unissa niihin aikoihin. Eräänä aamuna sellaisen unen jälkeen huomasin oloni ikään kuin keventyneen ja havaitsin päässeeni eroon kaunasta, jota olin kantanut samanikäisiä piinaajiani kohtaan.

Vaikeampaa olikin antaa anteeksi tuolle opettajalle, jolta odotin niin paljon enemmän pelkästään sen vuoksi, että hän oli aikuinen. Kun hän vielä sattui olemaan persoona, jota arvostettiin ja joka muisti korostaa asemaansa kaikin mahdollisin tavoin, olisi voinut olettaa, että hän olisi käyttäytynyt edes asiallisesti.

Kun eräiden harrastusteni vuoksi ajauduimme myöhempinä vuosina toisinaan hyvin lähelle toisiamme, pelkäsin aina kovasti joutuvani hänen kanssaan kasvokkain. En nimittäin tiedä, miten olisin osannut häneen suhtautua. Nyt sitä ei tarvitse enää miettiä.

Isä meidän -rukouksessa sanotaan "niinkuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet..." Pidän itseäni ihmisenä, jolle anteeksi antaminen on helppoa. Tänään muistin, ettei se(kään) ole minulta aina onnistunut.

Vaikken kostoa ole enää vuosikymmeniin hautonutkaan, en usko, että olisin pystynyt unohtamaan ja antamaan anteeksi niin, että kaikki kauna väliltämme olisi kokonaan poistunut. Ehkä sitten taivaassa. Leväköön hän nyt rauhassa.

lauantai 18. heinäkuuta 2009

maanantai 16. helmikuuta 2009

Sanojen voimasta

Hui, mikä kohta sanojen voimasta tuolla raamatunlauselootassa on tänään: "Kielellä on vallassansa kuolema ja elämä. Jotka sitä rakastavat saavat syödä sen hedelmää." Enpä voi väittää, että nyt tarkasti tietäisin, mitä tuolla on mahdettu kirjoittaessa tarkoittaa. Sanakäänteet ovat sen verran outoja ja teksti on peräisin Vanhan Testamentin puolelta. Kielen voimasta puhutaan kuitenkin myös Uudessa Testamentissa ja olen minä itsekin sitä kovasti viime aikoina pohtinut.

Yhteiskuntatieteitten teorioista yksi lempinäkemykseni on juuri se, jonka mukaan sosiaalinen todellisuus on alati muuttuva historiallinen, ajasta ja paikasta riippuva konstruktio. Se että "naiset pukeutuvat hameisiin. Miehet housuihin" on yksinkertainen esimerkki siitä. Se oli yksiselitteisemmin totta Suomessa sata vuotta sitten. Nyt on jo tilanne toinen. Se ei ole sovellettavissa kaikkiin kulttuureihin kaikkina aikoina ja jos siitä yritetään tehdä odotusarvo tai yleinen normi, seuraa välttämättä joko yksilön päänsisäisiä tai ihmisryhmien välisiä konflikteja, sillä kyllä minulla ainakin on nyt jalassani housut ja tunnen moniakin hameita käyttäviä miehiä.

Toistelemalla ääneen omassa elämässämme tai laajemmin joissain kulttuurisissa diskursseissa (esim. elokuvissa, kirjoissa, mainoksissa, ja keskusteluissa) noita normaaleina pitämiämme asiantiloja rakennamme niistä ikäänkuin fyysisiä objekteja: konkreettisesti olemassaolevia, mitattavia ja yhteisesti havaittavia. Jos sellainen sitten yllättäen jonkun toisen sanojen ja uskomusten voimasta häipyy hetkeksi näkyvistä, pyrimme vimmatusti palauttamaan sijoiltaan nyrjähtäneen maailmankuvamme takaisin mallilleen vakuuttelemalla, esim. että kyllä miesten kuuluu käyttää housuja ja rimpsuhameet kuuluvat vain naisille.

Omassa elämässäni olen viime aikoina kipuillut myös sellaisen kysymyksen kanssa, että muuttuuko paha oloni itselleni sitä todellisemmaksi ja kipeämmäksi, mitä enemmän siitä puhun? Pahenevatko avioliittoni ongelmat, jos sanon ne ääneen?

Jokainen meistä tietää, millainen valta on pahoilla puheilla ja juoruilla, vaikka ne eivät olisi tosiakaan. Raamattu neuvookin jättämään levittämättä sellaiset jutut ja etsimään ennemmin sitä, mikä toisissa on hyvää, kaunista ja kehujen arvoista. Pitäisikö sillä tavoin osata katsoa myös itseään ja omaa elämäänsä? Onko kauheuskin katsojan silmissä? Onko kaikki tämä elämäni paska ja ahdistus ihan oma vikani, suurimmaksi osaksi tulkintavirhe ja näköharhaa? Olenko taikonut tyhjästä ongelmia puhumalla niistä ääneen tai vähintäänkin kasvatellut kärpäsestä härkäsen?? APUA?!

No, nyt tästä ei taas tullut ollenkaan toiveikasta tekstiä, vaikka koko blogin alkuperäinen tarkoitus oli juuri toivosta puhumalla yrittää sitä kasvattaa. Rakentavia kommentteja aiheesta edelleen ilolla vastaanotetaan ja kaivataan.

Nyt suljen sanaisen arkkuni, ettei sieltä ainakaan enempää pahoja henkiä pääse tänään ilmoille... niinkuin Pandoran lippaasta aikoinaan.