Hyvä elämä

Taanoin kävin terveyskeskuslääkärillä, joka yllätti kysymällä aionko todellakin viettää loppuelämäni eläen erakkona kaikkine näine sairauksineni vain odotellen mahdollisimman pikaista loppua.

Se sai minut taas kerran pohdiskelemaan, mitä onkaan hyvä elämä ja kuinka paljon meillä todellisuudessa lienee sen suhteen valinnan varaa.

Niin kovin mielellämmehän me nykyään ajattelemme olevamme aktiivisia, autonomisia toimijoita. Kuvittelemme tekevämme itsenäisiä valintoja ja tavoittelevamme asioita, jotka kumpuavat omista, yksilöllisistä tarpeistamme ja arvostuksistamme.

Itse uskon, että todellisuudessa olemme paljon enemmän kulttuurimme tuotteita ja vähemmän uniikkeja kuin haluamme uskoa. Haluamme asioita, joita meidät on opetettu tässä kulttuurissa ja historiallisessa tilanteessa haluamaan. Myös käsitys hyvästä elämästä on paljon enemmän sidottu aikaan ja paikkaan kuin muistammekaan.

Minua tämä ajatus jostain syystä lohduttaa. Ensinnäkin se muistuttaa minua siitä, että ainutlaatuisuutemme ja merkityksellisyytemme ei suinkaan kumpua siitä, mitä olemme onnistuneet suorittamaan ja saavuttamaan. Arvostuksethan joka tapauksessa muuttuvat (mitenkähän paljon mahdettaisiin tämän päivän Suomessa arvostaa esimerkiksi viktoriaanisen ajan ylhäisöneitien arvoja ja tavoitteita, jos semmoinen siveä, kirjonnan taitava, hyvään avioliittoon pyrkivä tyttöparka tänne aikakoneella kaapattaisiin)

Emme ole pelkästään valintojemme, imagomme ja arvojemme summa. Jumalan lapsina arvomme ja merkityksemme kumpuaa hänen luomistyöstään ja rakkaudestaan, ei siitä, mitä olemme itsestämme tai itsellemme tehneet.

Hyvä elämä puolestaan voi olla monenlaista. Elämisen ehdot ovat ihmisillä erilaiset, samoin odotukset. Toki oloa voi helpottaa se, jos onnistuu järjestämään odotuksensa ja mahdollisuutensa jonkinlaiseen tasapainoon niin, ettei jatkuva pettymyksen, vajavaisuuden tai vaille jäämisen tunne kalva mieltä.

Kipeänä, puutteellisena ja onnettomanakin voi silti mielestäni elää "hyvän elämän", jos se tarkoittaa sitä, että tärkeimmät asiat ovat järjestyksessä. Raamatun mukaan tärkeitä asioita on lopulta hyvin vähän tai peräti yksi ainoa: ihmisen yhteys elävään Jumalaan. Siitä kumpuaa hyvän elämän lähde, elävän veden virta, joka ravitsee pyrkimyksiämme, pesee pois syyllisyytemme ja antaa voiman kasvaa kohti valoa.

Se, että elän nyt tosiaankin lähestulkoon eristyksissä muista ihmisistä ja jonkun mielestä monin tavoin "tynkäelämää", ei ole kaikilta osin oma valintani. Kaikkea ei voi valita ja joistakin valinnoista joutuisi yksinkertaisesti maksamaan liian kalliin hinnan, jos niihin päätyisi..

Tuon lääkärikäynnin jälkeen tajusin kuitenkin sen, että hyvää elämää ei ole se, että onnettomana jatkuvasti kaipaa pois siitä, missä juuri sillä hetkellä on tai kokee alati pohjatonta syyllisyyttä riittämättömyydestään ja keskeneräisyydestään.

Toki tavoitteita ja kunnianhimoa on hyvä olla. Päämäärät antavat elämälle tarkoituksellisuuden tunnetta ja ryhtiä. Elämisen taitoa on kuitenkin asettaa päämääränsä sellaiselle tasolle, että edes jotkut niistä on mahdollista saavuttaa. Loputon epäonnistuminen ja mahdottoman tavoittelu on mielestäni aivan yhtä suurta ajan ja voimavarojen hukkaamista kuin päämäärätön ajelehtiminen ilman mitään pyrkimyksiä.

Vapauttavaa on silti huomata, että nämä ajalliset tavoitteet ovat enimmäkseen lopulta vain meitä ihmisiä varten. Jumala ei punnitse meitä saavutustemme ja meriittiemme mukaan. Maailmamme ei tarvitse romahtaa edes siinä tapauksessa, että jo tämän ajallisen elämämme aikana jokin tavoittelemamme päämäärä osoittautuukin vääräksi tai arvottomaksi.

Tärkeintä on yhteys Kristukseen. Siitä lähteestä kun ammennamme kaikki lyhyen ja pitkän tähtäimen suunnitelmamme voimme ainakin olla varmoja, ettei elämämme kulu hukkaan, vaikka emme mitään kovin näkyvää aikaan saisikaan.

Minulle hyvä elämä on siis riippumista kiinni siinä parhaassa asiassa, jonka tähänastisen elämäni aikana olen saanut löytää. Se , että se riittää, on ehkä nykyajan suorityskeskeisen eetoksen valossa outo ajatus, mutta minua se kantaa ja lohduttaa.