Ilon yrtit

Minusta on erityisen hauskaa juoda vanhempieni luona teetä, koska heillä on usein tarjolla sitä pussiteetä, jonka narun päässä on lappunen, jossa lukee mietelause. Odotan aina innokkaasti, mitä minulle sattuu, enkä edes kovin paljon kurki etukäteen.

Eilen tuli taas oikein sopiva. Lisäksi se on suosikkikirjailijani Hermann Hessen tekstiä. Näin siinä sanottiin:

Onnettomimmallakin ihmisellä
on aurinkoiset hetkensä ja pienet ilon yrttinsä
kivien ja kantojen välissä.


Niinhän se taitaa olla, että kyllä ne yrtit siellä tosiaan sinnittelevät. Jotkut vaan potkivat mieluummin varpaitaan kiviin ja kantoihin ja kiroavat kehnoa maata. Oppia näkemään kauneutta siellä, missä sitä on ja olemaan kiitollinen niistä monista hyvistä asioista, jotka kasvavat meille Jumalan lahjana, niinkuin ne yrtit karussakin maassa..Jotkut varmasti saavat sen kyvyn synnyinlahjakseen, mutta ehkä heiltä sitten puuttuu jotain muuta. Useimpien on se ilon ja kiitollisuuden katsantokanta opeteltava ja etsittävä vaivaa nähden yhä uudestaan.

Johdatuksesta

Olisikohan elämä helpompaa, jos osaisin uskoa kuten monet muut kristityt pettämättömään ja pilkuntarkkaan johdatukseen? Elämän varrella olen tuntenut ihmisiä, jotka rukoilevat johdatusta suurin piirtein bussipysäkilläkin ja vakuuttavat usein saaneensa selvän tiedon siitä, mihin onnikkaan nyt on noustava. Minulle sellaista ei tapahdu, vai enkö vain osaa kuunnella ja katsoa minne suuntaan osoitetaan?

Soitellen sotaan

Sydän nuoruuden intoa täynnä matkalle me lähdettiin.
Ainoa oikea tieto ja totuus mielestämme hallittiin.
On helppoa kulkea, kun tie on luotisuora
ja risteyksissä opastaa pettämätön ohjenuora.

Soitellen sotaan lähdettiin
Elämän kouluun jouduttiin.
Ei Jumala ikuisesti
kapaloissa helli lapsiaan
Elämä lyö
Se sattuu, mutta opettaa.

Pettymyksen kyynelten läpi uusin silmin katseltiin.
Sijaan suurten sanojen hiljaisuutta haettiin.
Varmat vastaukset haihtuivat tieltä kysymysten.
Vaikka maisemat vaihtuivat, sylistänsä pudonnut en.

Soitellen sotaan lähdettiin...

Enää emme tahdo kääntää maailmalle selkää.
Elämäänsä hukkaa, joka varjoansa pelkää.
Voi turvassa kulkea, kun totuus tietä näyttää.
Saa sydäntään kuunnella ja järkeänsä käyttää.

Soitellen sotaan lähdettiin..

Tänään

Tänään paistaa aurinko. Tuo uusi pohja toi mieleeni sen psalmin, jossa sanotaan .."virvoittavien vetten luo hän minut johdattaa".. ja päivän sanakin osuu taas meikäläisellä kohdalleen. Kopioinpahan se tähän muistiin rohkaisuksi itselleni ja mahdollisesti jollekin muulle, sillä vaikeita asioita on tulossa. Tiedän sen (puhun nyt vain omasta elämästäni). Minusta riippumattomia pahoja asioita on jo tapahtunut, enkä välttämättä voi niihin mitenkään vaikuttaa tulevaisuudessakaan. Jos tilaisuus kuitenkin tulee, on osattava tarttua toimeen oikeaan aikaan, oikeassa paikassa....Olo on kuin seisoisin kynnyksellä tai jyrkän vuoren laella, mistä pitäisi varovasti lähteä laskeutumaan polkua alas, mutta ehkä kaikesta selvitään.

Näin tuolla laatikossa tänään lukee:

Päivän Sana

Veljet, minä en vielä katso sitä voittaneeni; mutta yhden minä teen: unhottaen sen, mikä on takana, ja kurottautuen sitä kohti, mikä on edessäpäin, minä riennän kohti päämäärää, voittopalkintoa, johon Jumala on minut taivaallisella kutsumisella kutsunut Kristuksessa Jeesuksessa.

Murhetta vai toivoa

Olen lukenut viime viikkojen aikana jo monta juttua siitä Vapaa-ajattelijoiden bussimainoskampanjasta. Vieläkään en kuitenkaan sanasta sanaan muista, mitä niissä teksteissä lukee (eivät näy tänne periferiaan saakka). Sen tiedän, että Tampereella ja ilmeisesti myös Turussa tekstejä muutettiin positiivisempaan suuntaan, vähemmän hyökkääväksi, kun ensimmäinen vaihtoehto kiellettiin.

Jotain sellaista siinä ensimmäisessä ehdotelmassa sanottiin, että ei kannata murehtia, vaan nauttia elämästä, koska Jumalaa ei todennäköisesti ole. Minusta se vaikutti kertakaikkiaan absurdilta, mutta koin sen myös henkilökohtaisesti loukkaavana. On se sen verran leimaava ja harhaanjohtava oletus, että usko Jumalaan aiheuttaisi ihmiselle murhetta ja estäisi nauttimasta elämästä. Oman kokemukseni mukaan asia on aivan päinvastoin. Usko Jumalaan, syntien anteeksiantamus ja Taivaanisän rakkauden kokeminen nostattaa nimenomaan turvallisuuden tunnetta, iloa ja kiitollisuutta. Rakkaus karkottaa pelon ja peloista vapaana ihminen on vapaa myös nauttimaan kaikista Luojan hyvistä lahjoista.

Korjattu versio niistä mainoslauseista sisältää mielestäni ajatuksen "Nauti elämästä, koska se on ainoasi". Sen voin allekirjoittaa ihan täysin, mutta en suinkaan uskonnottomana vaan lujasti Korkeimpaan turvaavana.

Täällä maalla en joudu moisilla tarroilla leimattuja kulkupelejä katselemaan, mutta enpä usko, että sellaiseen suostuisin kapuamaan, vaikka jossakin noista kampanjan kaupungeista asustelisin. Sen verran uskon vielä myös siihen kuuusikymentäluvun iskulauseeseen, jonka mukaan henkilökohtainen on poliittista.

Toki sananvapaus ja uskonnovapaus Suomessa on hyvä asia. Siihen liittyy tietenkin vapaus olla myös uskomatta. Uskontoa on viime aikoina pidetty jokaisen yksityisasiana ja ehkä sekin on saanut hyökkäävimmät uskonnonvastustajat kuvittelemaan, että uskovat ovat jo valmiiksi marginaalissa ja ryhtymällä avoimeen kampanjaan saadaan viimeisetkin ahdasmielisyyden rippeet kitkettyä tästä valtakunnasta - ja ahdasmielisillä he tuntuvat tarkoittavan nyt tunnustavia kristittyjä.

Minut tämä kampanja saa surulliseksi, hieman vihaiseksikin ja nostattaa mieleen aforismin, jonka kirjoittajaa en nyt muista. Joka tapauksessa siinä sanotaan: SILLÄ JOKA TODELLA TIETÄÄ EI OLE MITÄÄN SYYTÄ HUUTAA. Tähän saakka minäkin olen luottanut siihen, että teot puhuvat puolestaan, mutta nyt alkaa tuntua siltä, että olisin valmis tarpeen tullen tämän asian puolesta huutamaankin. Sillä enhän minä todellakaan tiedä, mutta USKON lujasti ja haluan pitää kiinni oikeudestani siihen uskoon. En hyväksy sitä, että uskosta tehdään julkisuudessa naurettavaa ja halveksittavaa, että se leimataan yksinkertaisten ihmisten ahdistavaksi ja vanhanaikaiseksi opiksi.

Vaikka omaa uskoani moiset kampanjat eivät heilauta minnekään, löytyy aina niitä, jotka mielellään seuraavat uusimpia trendejä. Kuka kertoisi heille, että asia ei todellakaan ole niin, että usko Jumalaan toisi mukanaan murhetta ja vie nautinnon elämästä. Sehän on nimenomaan ilon ja toivon lähde!

Lapsuus- ja nuoruusmeemi

Eläminen tässä ja nyt alkaa vihdoinkin, yli 40 vuoden harjoittelun jälkeen sujua. Viehättävältä ja toiveikaalta tuntuu kuitenkin ajatus, joka löytyy myös Viktor E. Franklin ajattelusta: Menneisyys ja muistot ovat aina tallessa. Ne ovat aarteita, joita kukaan ei voi ottaa meiltä pois.

Itseäni lohduttaa se, että monista vaikeuksista on selvitty ja tehdyistä virheistä voi oppia. Jotkut muistot saavat hymyilemään. Ne muistuttavat paikoista ja tapahtumista, jotka ovat muovanneet meistä tällaisia kuin olemme. Ne ovat pieniä sirpaleita ajasta, jonka monet muutkin ovat eläneet, mutta kukaan ei ole kokenut täysin samoin kuin minä.

Kirlahin blogista poimin mukaani tämän meemin. Sitä voi jatkaa, ken haluaa. Jos kerrot kommentilaatikossa sen täyttäneesi, tulen mielelläni lukemaan.

Tarkoituksena on kirjoittaa, mitä lapsuus- tai nuoruusmuistoja nousee ensimmäisenä mieleen kustakin sanasta. Tartuin tehtävään ja aloin muistella, mitä nousee mieleen.

1. Kampa
Varhaisessa nuoruudessani, 70-luvulla, oli muotia pitää kampaa farkkujen takataskussa. Sen piti olla niin iso, että kahva kurkisti takataskusta. Oli todella epämukavaa istuskella koulun epäergonomisissa tuoleissa kamman painaessa mustelmaa kankkuun.

2. Lintu
Varpuskanta Suomessa on kuulemma hälyttävän nopeasti huvennut. Lapsuuteni kotikaupungissa niitä oli erityisen paljon torilla, missä ihmiset kesäisin söivät jäätelötötteröitä ja grilliruokaa ja toripöytien roskistakin saattoi löytää syötävää.Minusta ne olivat suunnattoman suloisia ja syötin kaikki jäätelötötteröni keksiosat auliisti niille.

3. Meri
Ensimmäiset yhdeksän vuotta elämästäni asuin vajaan sadan metrin päässä merenlahdesta. Lähisuvussakin on merimiehiä. Meren tuoksu, merituuli, piikkiselkäiset rautakalat ja uimarannat eivät kuitenkaan herätä minussa mukavia muistoja. Pelkään merta. Se on vienyt kuolemaan niin monta tuttua.

4. Kitara
Enollani oli kitara. Minusta se oli suunnattoman kiehtova. Sain sen myöhemmin omaksi, mutta sointujen opetteleminen sillä oli kivuliasta, koska kielet olivat liian ylhäällä Sen inspiroimana hankin 14-vuotiaana sähkökitaran..

5. Kello
Parhaan kaverini, Hennan, kotona oli kello, joka löi tasatunnein ja kävi äänekkäästi. Minusta se oli häkellyttävää, mutta samalla kiehtovaa. Mietin, miten sillä tavalla voi elää, että ajan kulku koko ajan kuuluu. Se oli hieman ahdistava ajatus.

6. Oksentaminen
Lapsena oksensin hyvin harvoin. 14-vuotiaana kaverini joi itsensä tolkuttomaan humalaan ja sammui läheiseen metsään. Minua suututti ja inhotti, mutta hain silti isäni apuun. Hän kantoi tytön meille ja neitokainen oksensi vieraspatjamme pilalle. Minua näky inhotti niin, että ei ihan heti tehnyt mieli hankkiutua samanlaiseen tilaan.

7. Mummo
Minulla oli 12-vuotiaaksi saakka äidin puolelta kaksi mummoa: äitimummu ja vanhamummu. Vanhamummu oli käytännössä kasvattanut oman äitini ja minunkin mielestäni hän oli äidillinen , huumorintajuinen, lämmin ja ihana. Äitimummu ei tainnut pitää yhtä paljon lapsista. Ihailin häntä kovasti, mutta meistä ei tullut koskaan läheisiä. Vasta hänen kuolemansa jälkeen olen alkanut huomata, kuinka samankaltaisia me olemme.

8. Kirja
Olen aina rakastanut kirjoja. Minulle luettiin paljon. Itse opin lukemaan neljävuotiaana. Kotini on aina ollut pullollaan kirjoja.

9. Pipo
Olen aina inhonnut pipoja. Pääni on kertakaikkiaan sopimattoman mallinen sellaisiin.

10. Matematiikka
Matematiikka taisi olla koulussa ensimmäinen asia, jonka kanssa tuli vaikeuksia. Saattaa olla, että minulla on dyscalculia. Sitä vain ei ole koskaan tutkittu. Oikeastaan oli terveellistä, että edes jossain kouluaineessa piti ponnistella. Muuten olisinkin alaluokilla saattanut kuvitella itsestäni liikoja.

11. Metsä
Ensimmäisen asuinkotini lähellä oli korttelin kokoinen mäntymetsä. Rakastin sitä. Naapurintäti kertoi, että siellä asui peikkoja. Odotin aina ohikulkiessani näkeväni vilahduksen hännäntupsusta.

12. Ukkonen
En ole koskaan pelännyt ukkosta, mutta kalliopohjaisella saarella, sukulaisten kesämökillä tuntui kerran ikävältä, kun salaman iskiessä lähistölle koko mökki tuntui irtoavan maasta.

13. Hiukset
Minulla on vallattomat hiukset. Sateella ne villiintyvät entisestään. Lapsena ne olivat useimmiten letillä, mutta pörröinen kiharapilvi irtoili tiukoistakin saparoista kullanväriseksi kehäksi pään ympärille.

14. Veli
Pienenä halusin kovasti sellaista. Kuulemma siksi, että olisi niin kiva, kun olisi joku, jonka kanssa voisi kunnolla tapella.

15. Ikkuna
Lapsuudenkotini ikkunalla oli aina SaintPaulioita. Olin nähnyt, kuinka äiti poisti niistä kuivuneita kukkia. Kerran, kun äiti jätti minut hetkeksi yksin käydäkseen tien toisella puolella kaupassa, olin nyppinyt ikkunalaudan kukkasista kaikki kukat ja asetellut ne pesukoneen päälle riviin. "Livis lepiny", esittelin ylpeänä. Taisin olla vajaat kaksivuotias.

16. Kalenteri
Ylästeikäisenä teinikalenteri oli ihan ehdoton juttu. Siihen liimailtiin kaikenlaista ja kirjoiteltiin kaikki tärkeät jutut.

17. Puuro
Yäk. Lapsena en erityisemmin pitänyt kuin vispipuurosta, vaikka meillä kaikenlaisia puuroja syötiinkin. Helmipuuro oli eksoottista..

18. Nenäliina
Jotkut minun lapsuudessani käyttivät vielä kangasnenäliinoja. Itse taisin tursutella lähinnä koulun käsipaperiin ja kotona vessapaperiin.

19. Kynsilakka
Minulla kynnet ovat aina olleet vahvat ja ne kasvavat nopeasti. Varhaisteininä käytin karsean kirkkaanpunaista lakkaa, joka ei lähtenyt kunnolla pois edes asetonilla.

20. Taulu
Isoisäni maalasi harrastuksekseen tauluja, joita myös monet ostivat. Useimmat niistä kuvasivat merta ja laivoja, koska hän oli nuorena ollut merimies. Hän oli kuitenkin myös hyvin eläinrakas ja itse pidin eniten hänen maalaamistaan luonto- ja eläintauluista.

Kiitollisuus valaisee tämän päivän

Toisessa blogissani olen jo päivitellytkin, kuinka kukkaroni vahingossa lähti miehen mukana työmatkalle Lappiin viikoksi, joka päättyy nyt torstain ja perjantain välisenä yönä. Hätävarakätköistä ja vanhemmilta lainaamalla olen saanut rahaa niin, että eläimille on ruokaa, eikä emäntäkään varsinaisesti ole päässyt nälkään nääntymään.

Tänään taskunpohjalla oli jäljellä vielä 37 euroa, kun lähdin ruokaostoksille mielessäni lähestyvä Juhannus. Käytyäni ensimmäisessä aikomassani kaupassa palasin sieltä kassi pullottaen koiran puruluita, kissanruokaa ja pari talouskapinetta (juuresharja ja pyykinripustusteline), joiden hankkiminen olisi aivan hyvin voinut jäädä myöhempään.

Kilistellessäni taskussa jäljellä olevia kolikoita tajusin kuinka hyvin minun asiani nykyään oikeasti ovatkaan. On sairautta, masennusta ja eläke on pieni. Sitä en voi kiistää, mutta taloudellisestikaan emme puolison kanssa ole koskaan tulleet näin hyvin toimeen kuin nyt, koska vain hyvin lyhyitä aikoja olemme koskaan olleet molemmat yhtä aikaa töissä. On tullut opiskeltua, kärsittyä työttömyydestä ja omasta typeryydestä (esimerkiksi yrittäjyydestä). Nyt on käytettävissä puolison palkka ja minun eläkkeeni. Molemmat ovat yleisen mittapuun mukaan hyvin pieniä, mutta mitään ei puutu, kun ei kovin paljon ole tottunut tarvitsemaan.

Miten nopeasti onkaan unohtunut se, että vasta muutaman vuoden ajan olemme voineet nostella ruokakaupassa kärryyn, mitä ikinä mieli halajaa. No, ehkä siksi mieli ei vieläkään ihan hirveitä halaja, kun ei ole koskaan semmoiseen tottunut.

Kävin myös katsomassa vanhempiani. Äiti on juuri päässyt sairaalasta ja yrittää kotona toipua keuhkokuumeesta. Isä sai pari viikkoa sitten ensimmäisen pahan sydämen rytmihäiriönsä, mutta ensimmäiset tutkimukset on tehty, eikä ainakaan sepelvaltimotautia löytynyt. Mieli on kiitollinen siitäkin.

Lähdön päähän äiti kertoi terveisiä vanhalta työtoverilta ja kertoi tämän sanoneen asian, joka tuntuu minusta aarteelta, jota vaalin ja ihastelen vielä pitkään mielessäni kuin kaunista kukkaa tai kiveä. Terveisten lähettäjä on ihminen, jonka en juuri ketään kuullut kehuvan sinä aikana, kun hänen kanssaan samassa koulussa työskentelin. Mukava työtoveri silti. Kuullessaan, että olen joutunut eläkkeelle hän oli sanonut: "Sääli, sillä hän oli niin pidetty opettaja".

Kun tietää niin monissa asioissa epäonnistuneensa ja olevansa toisille surullisen usein pääasiassa taakka, tuntuu todella hyvältä kuulla, että on edes joskus voinut tehdä hyvää, ilahduttaa ja antaa jotain. Kiitollisuus valaisee tämän päivän.

Tarkoitusta sylin täydeltä

Logoterapeuttisen ajattelun mukaan ihminen kokee elämänsä tarkoitukselliseksi tavoittelemalla ja elämällä todeksi arvojaan - jos ne ovat universaalistikin tavoittelemisen arvoisia. Tällaiseen universaalin arvojärjestykseen Frankl ( ja muun muassa hänen teorioihinsa vaikuttanut filosofi Max Scheler) ymmärtääkseni uskoi, vaikka yksilön elämässä tarkoitukset ovatkin hänen mielestään vaihtuvia ja niitä on monen tasoisia (siis esim. juuri tämän hetken tarkoitus ja vaikkapa koko elämän kestävät tavoitteet, suuret päämäärät).

Tarkoituksellisuuden kokemusta elämäänsä ihminen voi Franklin mukaan löytää kolmelta alueelta:

1. Työskentelystä jonkin itseä arvokkaammaksi koetun päämäärän hyväksi (esim. lapsen hoitaminen, perheen elättäminen, kauneuden luominen vaikkapa käsitöitä ja taidetta tuottamalla, työskentely jonkin aatteen puolesta jne.)
2. Elämyksistä (esim. luonnossa, taiteessa, ihmissuhteissa jne.)
3. Asennearvoista (jaloimman tarkoituksensa ihminen voi täyttää siinä, miten hän suhtautuu kärsimykseen ja elämän mukanaan tuomiin vastoinkäymisiin)

Tänään, kun pitelin tuota nyt jo lähes täysikasvuiseksi ehtinyttä kuusivarpaista kullanmuruani sylissä, koin vahvasti noita kahta ensimmäistä tarkoituksellisuuden muotoa. Minulle se pieni, pehmoinen, suloinen olento on samalla kertaa ilo ja tehtävä. Pidän siitä huolta ja annan sille rakkautta, mutta saan takaisin vähintään yhtä paljon tai enemmän. Eläimet ovat minulle myös yksi kauneimmista asioista, jotka Jumala on tähän maailmaan luonut. Se ilon lähde on ehtymätön.

Tiedän, että monet saattavat hymähtää halveksivasti näin mitättömän kuuloiselle tarkoitukselle. Että joku ihan tosissaan voi pitää elämänsä tärkeimpänä tarkoituksena arjessa lemmikkieläinten hoivaamista. Naurettavaa. Ihmislapsi olisi sentään jotain huomattavasti arvokkaampaa ja parasta tietysti olisi, jos saisi aikaan jotain, mikä noteerataan historiankirjoissa (mieluummin sentään positiivisemmissa yhteyksissä kuin monet valtionjohtajat: Hitler, Stalin sun muut sellaiset, mutta pääasia, että nyt sentään jotain näkyvää saisi aikaan.)

Toki minäkin mieluusti parantaisin maailmaa kaksin käsin, tekisin suuria tekoja ja jättäisin jälkeeni paremman paikan kuin se, mihin synnyin. Harva on kuitenkaan kutsuttu sellaiseen osaan, eikä suurmiesten ja -naisten elämä ole Jumalan silmissä yhtään sen arvokkaampi kuin tämmöisen tavallisen tallaajan ja kipuilevan kissanhoitajan.

Yhä enemmän alkaa meikäläisestä tuntua siltä, että monessakin mielessä eläminen on taitolaji, jota onneksi voi harjoitella niin pitkään kuin päiviä riittää. Onni, ilo ja tarkoituksellisuus on olemassa kaiken aikaa. Se pitää vain oppia näkemään ja ennen kaikkea siihen on opittava tarttumaan, sillä harvoin onni tulee sohvan reunalla odottavalle kuin Manulle illallinen. Parhaalta maistuvat sellaisen työn hedelmät, joita on kasteltu hikipisaroin - joskus ehkä jopa kyynelillä.