Minulla on jotain, mistä pitää kiinni. Ihan konkreettisesti tuo pieni ja pörröinen pitää vastavuoroisesti minusta kiinni. Se käyttää hihaani tuttina ja tulee syliin aina kun halipula iskee. Minun ilokseni sille iskee se usein.Sillä on tassuissaan kuusi varvasta, eikä se muutenkaan ole kuin muut. Minun pieni enkelikissani. Sylioravani, joka tähän mennessä on onnistunut houkuttelemaan minut nousemaan aina uuteen aamuun.
Viitisen vuotta sitten otin kämmenselkään tuon tatuoinnin, jotta muistaisin tarttua rukoukseen muulloinkin kuin silloin, kun tuntuu, ettei muu auta. Nyt en oikein tiedä, mitä rukoilla. Toisaalta tahtoisin jo pois. Olen väsynyt tähän loputtomaan kipuun ja sairastamiseen, mutta kuka on minun pikkuisilleni sylinä ja tuttina, jos sydämeni nyt lopullisesti pettää, enkä jonain aamuna enää jaksakaan.
Lääkkeet helpottavat tällä hetkellä oloa hieman, mutta kaikkea ei voi pillereillä korjata. Kun tomumaja kuluu loppuun, se riisutaan ja on aika siirtyä johonkin uuteen. Joko pian on minun aikani? Ehkä. Sen tietää yksin Hän, joka elämän antaa ja ylläpitää. Omasta puolestani en pelkää, mutta kunpa joku pitäisi hyvää huolta näistä, jotka jälkeen jäävät...Sitten jos ja kun on sen aika..
Voi kun tuli surullinen olo kirjoituksestasi. Ehkä tuolla jossakin ei ole enää kyyneleitä eikä tuskaa...jos siihen uskoo, en ihmettele että välillä tästä kaikesta kaipaa pieni ihminen pois...
VastaaPoistaVoimia Sinulle kaikesta huolimatta. Halauksia!
Ajattelen,
VastaaPoistakaikella on aikansa,
ja niin kuin on
päiväs on myös voima,
että taas jaksaa,
vaikka ei siltä
aina tunnu.
Ihanaa kun löysin sinut. Siunausta päivääsi, Hän antaa joka päivä uuden voiman.
VastaaPoista