Tänään oli kummallinen päivä. Iltapäivään asti huolestutti kovasti. Sitten ongelma ratkesi ja taas on aihetta " to count my blessings" eli laskea kiitollisuuden aiheita, kuten mm kommentissaan taannoin kertoi tekevänsä.
Kolme vuotta sitten Vappuna oli myöskin lämmin ja aurinkoinen päivä. Sisko vei koiramme peltotielle lenkille ja tuli pian sangen kauhistuneena takaisin: käärme oli purrut molempia koirulaisia. Veimme ne eläinlääkäriin heti, kun joku suostui ne pyhinä ottamaan vastaan, mutta onnettomuudella oli surulliset seuraukset. Sen myrkytyksen johdosta vanhemmalle koiralle kehittyi munuaisten vajaatoiminta ja loppukesästä se rakas pörriäinen kuoli.
Tuo ikävä muisto palasi mieleen, kun vanhin kissamme ei eilen illalla tullutkaan yöksi sisälle, kuten sillä aina on tapana. Ei näkynyt kattia aamullakaan. Huudeltiin ja etsittiin. Kuljettiin sydän läpättäen tarkastamassa lähitienoon ojanpenkat ja pelättiin sen jääneen auton alle. Iltapäivällä puuhastelin jotain pihassa, kun yhtäkkiä kuulin vaimeana tutun naukaisun. Huutelin kisua nimeltä. Se vastasi. Lopulta keksin avata piharakennuksen oven ja sieltä kisuli luikahti silmin nähden närkästyneenä, mutta sangen helpottuneena.
Siellä se ressukka oli ollut telkien takana vähintään edellisestä illasta lähtien ilman vettä ja ruokaa, mutta onneksi ei sentään pitempään. Nyt on iloinen ja kiitollinen olo, mutta hiukan mietityttää, pitääkö tosiaan aina pelätä menettävänsä jotain, ennenkuin sitä ymmärtää arvostaa?
Kolme vuotta sitten Vappuna oli myöskin lämmin ja aurinkoinen päivä. Sisko vei koiramme peltotielle lenkille ja tuli pian sangen kauhistuneena takaisin: käärme oli purrut molempia koirulaisia. Veimme ne eläinlääkäriin heti, kun joku suostui ne pyhinä ottamaan vastaan, mutta onnettomuudella oli surulliset seuraukset. Sen myrkytyksen johdosta vanhemmalle koiralle kehittyi munuaisten vajaatoiminta ja loppukesästä se rakas pörriäinen kuoli.
Tuo ikävä muisto palasi mieleen, kun vanhin kissamme ei eilen illalla tullutkaan yöksi sisälle, kuten sillä aina on tapana. Ei näkynyt kattia aamullakaan. Huudeltiin ja etsittiin. Kuljettiin sydän läpättäen tarkastamassa lähitienoon ojanpenkat ja pelättiin sen jääneen auton alle. Iltapäivällä puuhastelin jotain pihassa, kun yhtäkkiä kuulin vaimeana tutun naukaisun. Huutelin kisua nimeltä. Se vastasi. Lopulta keksin avata piharakennuksen oven ja sieltä kisuli luikahti silmin nähden närkästyneenä, mutta sangen helpottuneena.
Siellä se ressukka oli ollut telkien takana vähintään edellisestä illasta lähtien ilman vettä ja ruokaa, mutta onneksi ei sentään pitempään. Nyt on iloinen ja kiitollinen olo, mutta hiukan mietityttää, pitääkö tosiaan aina pelätä menettävänsä jotain, ennenkuin sitä ymmärtää arvostaa?
Eräänä vappuna pihan
VastaaPoistaauringon puoleisella kulmalla
tulvahti aivan ihanat tuoksut!
Eikä siinä ollut muuta kuin
vanha iso Anopinkieli, ruukkukukka,
jonka olin siihen siirtänyt
loppuaan odottamaan.
Mutta kuinkas ollakaan, se oli
ruvennu kukkimaan; kahdessa pitkässä
varressa oli valkoisia kukkia,
jotka tuoksuivat sanoinkuvaamattoman
hyvältä. En edes tiennyt, että
Anopinkieli oli kukkiva kukka.
Ihana yllätys. Ihmeitä näkee, kun osaa katsoa. Että kukkimattomaksi ja kuolevaksi kuviteltu voikin vielä kasvattaa jotain kaunista. Rohkaisevaa :)
VastaaPoista