Viisastumista odotellessa

Eilisistä kommenteista (kiitos niistä) sain inspiraation selkeyttää ajatteluani siitä, millä perusteilla moraalisia ratkaisuja teen (ja miten mielestäni pitäisi).

Monissa tutkimuksissa on vahvistettu se arkipäivän havainto, että ihmiset arvostavat eniten kaltaisiaan ja niitä, joihin heillä on myönteinen tunnesuhde. Amerikkalaiset elokuvathan suorastaan herkuttelevat erilaisilla lynkkauskohtauksilla, joissa poikkeava yksilö joutuu epäilyksen alaiseksi tai väkivallan uhriksi vain siksi, että sattuu olemaan vieras ja toisenlainen.

Monilla empatian tunne toimii merkittävänä pontimena auttamiskäyttäymisessä ja siinäkin on taas omat lainalaisuutensa, joita jokut mieluiten selittävät biologisilla seikoilla (esim. pyöreäsilmäinen vauva herättää kuulemma enemmän auttamishaluja ja sympatiaa kuin raavas mies).

Tuskinpa minä geeneiltäni ratkaisevasti muista poikkean, mutta pelkkä positiivinen tunne harvoin omalla kohdallani moraalisia arviointeja ratkaisee. Toki muiden lailla autan helpoimmin minulle rakkaita ja lähellä olevia ihmisiä, mutta väärät teot ovat vääriä, tekee ne sitten minä itse, joku läheisistäni tai ihminen, jonka kanssa en löydä mitään yhteistä.

Suoraan sanottuna minua pelottaa sellaiset ihmiset, jotka tekevät ratkaisuja pelkästään tunteiden ja valikoimattomasti ympäristöstään omaksumiensa käytäntöjen perusteella. Minusta olisi tärkeää, että jokainen edes yrittäisi rakentaa itselleen jonkinlaisen moraalisten periaatteiden struktuurin (niin vaikeata kuin se tässä moniarvoisessa ajassa onkin), koska jo rakennusprosessi pistää miettimään asioita ja tarpeen tullen mietittyjä argumentteja voi oikaista ja tarkistaa, jos tuntuu, että koko rakennelma on kaatumassa.

Kuten teksteistäni varmasti huomaa, minulla ainakin tunteet heilahtelevat jyrkästi esimerkiksi sen mukaan, kuinka kovaa on fyysinen kipu tai, miten olen edellisenä yönä saanut nukutuksi. Olen itse elänyt pitkiä aikoja sellaisten ihmisten lähellä, joiden mielipiteet ja käyttäytyminen vaihtelivat tunnetilasta riippuen epäjohdonmukaisesti päivästä ja hetkestä toiseen. Ympäristölle se oli tosi raskasta.

Kauhistuttavan yleistä on jopa arvovaltaisiksi kohotettujen (esim. poliitikot) henkilöiden keskusteluissa niin sanottu ad hominem-argumenttiin lankeaminen (eli sanottua ei arvioida esim. sen totuus- ja käyttöarvon perusteella vaan siltä pohjalta kuka sen sanoo "ei miehet ymmärrä näistä asioista mitään" tai "naiset nyt on aina niin tunnevaltaisia" "demarit nyt on aina tuolla kannalla"). Silloin ei rakentava keskustelu onnistu, jos toisen mielipiteet vastaansanomattomasti tyrmätään sillä perusteella, miltä tämä näyttää tai mihin ryhmään kuuluu. Ihan omin luvin olen päätynyt arvioon, että tällaiseen ad hominem -argumentointiin ja muuhunkin perusteellisen ajattelun välttelyyn syyllistyvät helpoimmin ne, jotka itse tekevät ratkaisunsa tunnepohjalta ja siksi kuvittelevat toistenkin tekevän niin.

Merkittävä kysymys on tietysti myös se, mistä ihminen rakennusaineet moraalisiin arvostelmiinsa poimii. Raamatun kymmenen käskyä ei mielestäni ole ollenkaan hullumpi kokoelma. Se täsmentää sopivasti rakkauden kaksoiskäskyä, joka "tiivistemuodossaan" voi olla ilman tarkempaa karttaa hieman vaikeasti tulkittava..

Moraalinen koodi opitaan ja omaksutaan samoin kuin muutkin sosiaaliseen todellisuuteen liittyvät säännöt. Niitä matkitaan, niihin totutaan, ne sisäistetään ja niitä voi muokata oman ajattelun kautta vasta sitten, kun siihen on riittävästi älyllisiä ja tiedollisia resursseja. Onneksi on havaittu myös se, että kyky moraalisiin arviointeihin kehittyy monilla läpi elämän. Myös siitä on kai kysymys, kun jotkut kuulemma vanhetessaan viisastuvat.

Sitä ihmettä jään tässä omalla kohdallani odottelemaan ;-)