Keskeneräisyydestä

Keskeneräisyys on ollut viime aikoina paljon mielessäni. Tuntuu, että juuri itsessä sitä mietittäväksi riittää. Taannoin vanhoja papereita siivoillessa löysin päiväkirjani kolmenkymmenen vuoden takaa ja huomasin, että sama aihe askarrutti jo silloin.

Toistuvasti olin kirjoittanut muistiin rukouksen, jossa pyysin Taivaallista Isää kasvattamaan itseäni, tekemään minusta paremman ihmisen: viisaamman, ymmärtäväisemmän, rakastavamman ja alttiimman palvelemaan.

Kirkasotsaisesti vakuuttelin, että tiedän kyllä sen tarkoittavan tuskia ja vaivaa, sillä kasvu, muutos ja uuden syntyminen harvoin on kivutonta, mutta pyysin silti lunta tupaan ja jäitä porstuaan. Vakuuttelin kestäväni, kunhan voisin luottaa siihen, että lopputulos on alkuperäistä parempi. Että tulikin pienenä oltua pöljä! Helppoahan sitä on tuommoista rukoilla, kun ei aavistakaan, mitä kaikkea voi vielä edessä olla.

Tänään, entisen itsen raunioilla, en enää moista rinta rottingilla pyytele. Päinvastoin joudun useinkin anelemaan voimia tämän kaiken kestämiseen, eikä myönteisestä kasvusta näy ainakaan omin silmin vielä merkkiäkään. Usein tuntuu, että kehitys on kulkenut ennemminkin kielteiseen suuntaan. Olen tullut araksi, hiljaiseksi, voimattomaksi, negatiiviseksi ja menettänyt uskon keinoihini vaikuttaa.

Ainoa toivo tässä tilanteessa kirkastuu pääsiäisen sanomassa. Nyt en sitä näe, mutta jospa se silti saisi tapahtua tavalla tai toisella, että Hänen voimansa elämässäni kasvaa sitä mukaa kuin omani vähenee. Ainakin syntivelka on maksettu, joten lopussa viimeistään käy hyvin sille, joka armoon tarttuu....kun nyt jollain konstilla sinne loppuun asti selvitään.

Viime päivinä on hiljaa mielen taustamusiikkina soinut Lina Sandellin sanoittama laulu:

Sinun rauhasi anna mulle
elon kohtalot kirkastain.
En mä pyytänyt tyyntä tietä,
Sinun tahtosi tietä vain.

Isän silmä sä hellin valvo.
Isän rakkaus johda vie.
Koti taivahan kaukaa siintää.
Kotipolku on armon tie.