Ahdasmielisyydestä

Nuorisonohjaajaopiskelijana kristillisessä kansankorkeakoulussa sain ensimmäisenä vuonna seinänaapureikseni pari pojankoltiaista, jotka olivat nuoria ja kiihkeitä uskossaan. Opistolle kutsuttiin kerran kuussa jokin järjestö esittelemään toimintaansa. Kun tuli Amnesty Internationalin vuoro, nämä tulisielut repivät käytävällä heidän esitteitään ja paiskasivat roskakoriin. Kun tiedustelin syytä moiseen tihutyöhön, he ilmoittivat, ettei tuommoisia järjestöjä tarvita. Jeesus tulee pian takaisin ja sitten kaikki vääryys poistuu. Meidän tulee keskittyä siihen, eikä tuollaiseen haihatukseen.

Molemmista lapsosista kasvoi myöhemmin aktiivisia nuorisotyöntekijöitä ja yhteiskunnallisia vaikuttajia. Toinen näkyy mediassa hyvinkin usein ja hänen käsityksensä maailmasta on selvästi muuttunut vähemmän mustavalkoiseksi. Toivoa siis on, kun kerran typeristä ja pahankurisista pojankoltiaisistakin voi kasvaa suoraselkäisiä miehiä.

Minusta on hyvä, että kristityt näkyvät yhteiskunnassa ja ottavat kantaa myös sellaisiin asioihin, jotka eivät suoranaisesti ole kristinuskon ydinkysymyksiä. Itseasiassa olen aika järkyttynyt siitä, miten vähän seurakunnat ja yksittäiset kristityt taloudenpidossaan tuntuvat satsaavan esimerkiksi ympäristönsuojeluun ja tasa-arvokysymyksiin. Seurakuntien työilmapiirikin on todettu monissa tutkimuksissa keskimääräistä kehnommaksi.

Sen, että suuntaamme katseemme tulevaan ja ylös Jumalan kirkkauteen, ei mielestäni pitäisi tehdä meistä kapeakatseisia ja ahdasmielisiä. Päinvastoin. Kristuksen esimerkin ja Jumalan rakkauden tulisi mielestäni olla ennemminkin valo, joka osoittaa meille ne epäkohdat, joiden poistamiseksi meidän tulee täällä ajassa tehdä työtä vastuksia pelkäämättä. Eihän meillä ole silloin mitään pelättävää, kun kanssame kulkee Ikiaikojen Jumala.