Ilon yrtit

Minusta on erityisen hauskaa juoda vanhempieni luona teetä, koska heillä on usein tarjolla sitä pussiteetä, jonka narun päässä on lappunen, jossa lukee mietelause. Odotan aina innokkaasti, mitä minulle sattuu, enkä edes kovin paljon kurki etukäteen.

Eilen tuli taas oikein sopiva. Lisäksi se on suosikkikirjailijani Hermann Hessen tekstiä. Näin siinä sanottiin:

Onnettomimmallakin ihmisellä
on aurinkoiset hetkensä ja pienet ilon yrttinsä
kivien ja kantojen välissä.


Niinhän se taitaa olla, että kyllä ne yrtit siellä tosiaan sinnittelevät. Jotkut vaan potkivat mieluummin varpaitaan kiviin ja kantoihin ja kiroavat kehnoa maata. Oppia näkemään kauneutta siellä, missä sitä on ja olemaan kiitollinen niistä monista hyvistä asioista, jotka kasvavat meille Jumalan lahjana, niinkuin ne yrtit karussakin maassa..Jotkut varmasti saavat sen kyvyn synnyinlahjakseen, mutta ehkä heiltä sitten puuttuu jotain muuta. Useimpien on se ilon ja kiitollisuuden katsantokanta opeteltava ja etsittävä vaivaa nähden yhä uudestaan.

Johdatuksesta

Olisikohan elämä helpompaa, jos osaisin uskoa kuten monet muut kristityt pettämättömään ja pilkuntarkkaan johdatukseen? Elämän varrella olen tuntenut ihmisiä, jotka rukoilevat johdatusta suurin piirtein bussipysäkilläkin ja vakuuttavat usein saaneensa selvän tiedon siitä, mihin onnikkaan nyt on noustava. Minulle sellaista ei tapahdu, vai enkö vain osaa kuunnella ja katsoa minne suuntaan osoitetaan?

Soitellen sotaan

Sydän nuoruuden intoa täynnä matkalle me lähdettiin.
Ainoa oikea tieto ja totuus mielestämme hallittiin.
On helppoa kulkea, kun tie on luotisuora
ja risteyksissä opastaa pettämätön ohjenuora.

Soitellen sotaan lähdettiin
Elämän kouluun jouduttiin.
Ei Jumala ikuisesti
kapaloissa helli lapsiaan
Elämä lyö
Se sattuu, mutta opettaa.

Pettymyksen kyynelten läpi uusin silmin katseltiin.
Sijaan suurten sanojen hiljaisuutta haettiin.
Varmat vastaukset haihtuivat tieltä kysymysten.
Vaikka maisemat vaihtuivat, sylistänsä pudonnut en.

Soitellen sotaan lähdettiin...

Enää emme tahdo kääntää maailmalle selkää.
Elämäänsä hukkaa, joka varjoansa pelkää.
Voi turvassa kulkea, kun totuus tietä näyttää.
Saa sydäntään kuunnella ja järkeänsä käyttää.

Soitellen sotaan lähdettiin..

Tänään

Tänään paistaa aurinko. Tuo uusi pohja toi mieleeni sen psalmin, jossa sanotaan .."virvoittavien vetten luo hän minut johdattaa".. ja päivän sanakin osuu taas meikäläisellä kohdalleen. Kopioinpahan se tähän muistiin rohkaisuksi itselleni ja mahdollisesti jollekin muulle, sillä vaikeita asioita on tulossa. Tiedän sen (puhun nyt vain omasta elämästäni). Minusta riippumattomia pahoja asioita on jo tapahtunut, enkä välttämättä voi niihin mitenkään vaikuttaa tulevaisuudessakaan. Jos tilaisuus kuitenkin tulee, on osattava tarttua toimeen oikeaan aikaan, oikeassa paikassa....Olo on kuin seisoisin kynnyksellä tai jyrkän vuoren laella, mistä pitäisi varovasti lähteä laskeutumaan polkua alas, mutta ehkä kaikesta selvitään.

Näin tuolla laatikossa tänään lukee:

Päivän Sana

Veljet, minä en vielä katso sitä voittaneeni; mutta yhden minä teen: unhottaen sen, mikä on takana, ja kurottautuen sitä kohti, mikä on edessäpäin, minä riennän kohti päämäärää, voittopalkintoa, johon Jumala on minut taivaallisella kutsumisella kutsunut Kristuksessa Jeesuksessa.

Murhetta vai toivoa

Olen lukenut viime viikkojen aikana jo monta juttua siitä Vapaa-ajattelijoiden bussimainoskampanjasta. Vieläkään en kuitenkaan sanasta sanaan muista, mitä niissä teksteissä lukee (eivät näy tänne periferiaan saakka). Sen tiedän, että Tampereella ja ilmeisesti myös Turussa tekstejä muutettiin positiivisempaan suuntaan, vähemmän hyökkääväksi, kun ensimmäinen vaihtoehto kiellettiin.

Jotain sellaista siinä ensimmäisessä ehdotelmassa sanottiin, että ei kannata murehtia, vaan nauttia elämästä, koska Jumalaa ei todennäköisesti ole. Minusta se vaikutti kertakaikkiaan absurdilta, mutta koin sen myös henkilökohtaisesti loukkaavana. On se sen verran leimaava ja harhaanjohtava oletus, että usko Jumalaan aiheuttaisi ihmiselle murhetta ja estäisi nauttimasta elämästä. Oman kokemukseni mukaan asia on aivan päinvastoin. Usko Jumalaan, syntien anteeksiantamus ja Taivaanisän rakkauden kokeminen nostattaa nimenomaan turvallisuuden tunnetta, iloa ja kiitollisuutta. Rakkaus karkottaa pelon ja peloista vapaana ihminen on vapaa myös nauttimaan kaikista Luojan hyvistä lahjoista.

Korjattu versio niistä mainoslauseista sisältää mielestäni ajatuksen "Nauti elämästä, koska se on ainoasi". Sen voin allekirjoittaa ihan täysin, mutta en suinkaan uskonnottomana vaan lujasti Korkeimpaan turvaavana.

Täällä maalla en joudu moisilla tarroilla leimattuja kulkupelejä katselemaan, mutta enpä usko, että sellaiseen suostuisin kapuamaan, vaikka jossakin noista kampanjan kaupungeista asustelisin. Sen verran uskon vielä myös siihen kuuusikymentäluvun iskulauseeseen, jonka mukaan henkilökohtainen on poliittista.

Toki sananvapaus ja uskonnovapaus Suomessa on hyvä asia. Siihen liittyy tietenkin vapaus olla myös uskomatta. Uskontoa on viime aikoina pidetty jokaisen yksityisasiana ja ehkä sekin on saanut hyökkäävimmät uskonnonvastustajat kuvittelemaan, että uskovat ovat jo valmiiksi marginaalissa ja ryhtymällä avoimeen kampanjaan saadaan viimeisetkin ahdasmielisyyden rippeet kitkettyä tästä valtakunnasta - ja ahdasmielisillä he tuntuvat tarkoittavan nyt tunnustavia kristittyjä.

Minut tämä kampanja saa surulliseksi, hieman vihaiseksikin ja nostattaa mieleen aforismin, jonka kirjoittajaa en nyt muista. Joka tapauksessa siinä sanotaan: SILLÄ JOKA TODELLA TIETÄÄ EI OLE MITÄÄN SYYTÄ HUUTAA. Tähän saakka minäkin olen luottanut siihen, että teot puhuvat puolestaan, mutta nyt alkaa tuntua siltä, että olisin valmis tarpeen tullen tämän asian puolesta huutamaankin. Sillä enhän minä todellakaan tiedä, mutta USKON lujasti ja haluan pitää kiinni oikeudestani siihen uskoon. En hyväksy sitä, että uskosta tehdään julkisuudessa naurettavaa ja halveksittavaa, että se leimataan yksinkertaisten ihmisten ahdistavaksi ja vanhanaikaiseksi opiksi.

Vaikka omaa uskoani moiset kampanjat eivät heilauta minnekään, löytyy aina niitä, jotka mielellään seuraavat uusimpia trendejä. Kuka kertoisi heille, että asia ei todellakaan ole niin, että usko Jumalaan toisi mukanaan murhetta ja vie nautinnon elämästä. Sehän on nimenomaan ilon ja toivon lähde!

Lapsuus- ja nuoruusmeemi

Eläminen tässä ja nyt alkaa vihdoinkin, yli 40 vuoden harjoittelun jälkeen sujua. Viehättävältä ja toiveikaalta tuntuu kuitenkin ajatus, joka löytyy myös Viktor E. Franklin ajattelusta: Menneisyys ja muistot ovat aina tallessa. Ne ovat aarteita, joita kukaan ei voi ottaa meiltä pois.

Itseäni lohduttaa se, että monista vaikeuksista on selvitty ja tehdyistä virheistä voi oppia. Jotkut muistot saavat hymyilemään. Ne muistuttavat paikoista ja tapahtumista, jotka ovat muovanneet meistä tällaisia kuin olemme. Ne ovat pieniä sirpaleita ajasta, jonka monet muutkin ovat eläneet, mutta kukaan ei ole kokenut täysin samoin kuin minä.

Kirlahin blogista poimin mukaani tämän meemin. Sitä voi jatkaa, ken haluaa. Jos kerrot kommentilaatikossa sen täyttäneesi, tulen mielelläni lukemaan.

Tarkoituksena on kirjoittaa, mitä lapsuus- tai nuoruusmuistoja nousee ensimmäisenä mieleen kustakin sanasta. Tartuin tehtävään ja aloin muistella, mitä nousee mieleen.

1. Kampa
Varhaisessa nuoruudessani, 70-luvulla, oli muotia pitää kampaa farkkujen takataskussa. Sen piti olla niin iso, että kahva kurkisti takataskusta. Oli todella epämukavaa istuskella koulun epäergonomisissa tuoleissa kamman painaessa mustelmaa kankkuun.

2. Lintu
Varpuskanta Suomessa on kuulemma hälyttävän nopeasti huvennut. Lapsuuteni kotikaupungissa niitä oli erityisen paljon torilla, missä ihmiset kesäisin söivät jäätelötötteröitä ja grilliruokaa ja toripöytien roskistakin saattoi löytää syötävää.Minusta ne olivat suunnattoman suloisia ja syötin kaikki jäätelötötteröni keksiosat auliisti niille.

3. Meri
Ensimmäiset yhdeksän vuotta elämästäni asuin vajaan sadan metrin päässä merenlahdesta. Lähisuvussakin on merimiehiä. Meren tuoksu, merituuli, piikkiselkäiset rautakalat ja uimarannat eivät kuitenkaan herätä minussa mukavia muistoja. Pelkään merta. Se on vienyt kuolemaan niin monta tuttua.

4. Kitara
Enollani oli kitara. Minusta se oli suunnattoman kiehtova. Sain sen myöhemmin omaksi, mutta sointujen opetteleminen sillä oli kivuliasta, koska kielet olivat liian ylhäällä Sen inspiroimana hankin 14-vuotiaana sähkökitaran..

5. Kello
Parhaan kaverini, Hennan, kotona oli kello, joka löi tasatunnein ja kävi äänekkäästi. Minusta se oli häkellyttävää, mutta samalla kiehtovaa. Mietin, miten sillä tavalla voi elää, että ajan kulku koko ajan kuuluu. Se oli hieman ahdistava ajatus.

6. Oksentaminen
Lapsena oksensin hyvin harvoin. 14-vuotiaana kaverini joi itsensä tolkuttomaan humalaan ja sammui läheiseen metsään. Minua suututti ja inhotti, mutta hain silti isäni apuun. Hän kantoi tytön meille ja neitokainen oksensi vieraspatjamme pilalle. Minua näky inhotti niin, että ei ihan heti tehnyt mieli hankkiutua samanlaiseen tilaan.

7. Mummo
Minulla oli 12-vuotiaaksi saakka äidin puolelta kaksi mummoa: äitimummu ja vanhamummu. Vanhamummu oli käytännössä kasvattanut oman äitini ja minunkin mielestäni hän oli äidillinen , huumorintajuinen, lämmin ja ihana. Äitimummu ei tainnut pitää yhtä paljon lapsista. Ihailin häntä kovasti, mutta meistä ei tullut koskaan läheisiä. Vasta hänen kuolemansa jälkeen olen alkanut huomata, kuinka samankaltaisia me olemme.

8. Kirja
Olen aina rakastanut kirjoja. Minulle luettiin paljon. Itse opin lukemaan neljävuotiaana. Kotini on aina ollut pullollaan kirjoja.

9. Pipo
Olen aina inhonnut pipoja. Pääni on kertakaikkiaan sopimattoman mallinen sellaisiin.

10. Matematiikka
Matematiikka taisi olla koulussa ensimmäinen asia, jonka kanssa tuli vaikeuksia. Saattaa olla, että minulla on dyscalculia. Sitä vain ei ole koskaan tutkittu. Oikeastaan oli terveellistä, että edes jossain kouluaineessa piti ponnistella. Muuten olisinkin alaluokilla saattanut kuvitella itsestäni liikoja.

11. Metsä
Ensimmäisen asuinkotini lähellä oli korttelin kokoinen mäntymetsä. Rakastin sitä. Naapurintäti kertoi, että siellä asui peikkoja. Odotin aina ohikulkiessani näkeväni vilahduksen hännäntupsusta.

12. Ukkonen
En ole koskaan pelännyt ukkosta, mutta kalliopohjaisella saarella, sukulaisten kesämökillä tuntui kerran ikävältä, kun salaman iskiessä lähistölle koko mökki tuntui irtoavan maasta.

13. Hiukset
Minulla on vallattomat hiukset. Sateella ne villiintyvät entisestään. Lapsena ne olivat useimmiten letillä, mutta pörröinen kiharapilvi irtoili tiukoistakin saparoista kullanväriseksi kehäksi pään ympärille.

14. Veli
Pienenä halusin kovasti sellaista. Kuulemma siksi, että olisi niin kiva, kun olisi joku, jonka kanssa voisi kunnolla tapella.

15. Ikkuna
Lapsuudenkotini ikkunalla oli aina SaintPaulioita. Olin nähnyt, kuinka äiti poisti niistä kuivuneita kukkia. Kerran, kun äiti jätti minut hetkeksi yksin käydäkseen tien toisella puolella kaupassa, olin nyppinyt ikkunalaudan kukkasista kaikki kukat ja asetellut ne pesukoneen päälle riviin. "Livis lepiny", esittelin ylpeänä. Taisin olla vajaat kaksivuotias.

16. Kalenteri
Ylästeikäisenä teinikalenteri oli ihan ehdoton juttu. Siihen liimailtiin kaikenlaista ja kirjoiteltiin kaikki tärkeät jutut.

17. Puuro
Yäk. Lapsena en erityisemmin pitänyt kuin vispipuurosta, vaikka meillä kaikenlaisia puuroja syötiinkin. Helmipuuro oli eksoottista..

18. Nenäliina
Jotkut minun lapsuudessani käyttivät vielä kangasnenäliinoja. Itse taisin tursutella lähinnä koulun käsipaperiin ja kotona vessapaperiin.

19. Kynsilakka
Minulla kynnet ovat aina olleet vahvat ja ne kasvavat nopeasti. Varhaisteininä käytin karsean kirkkaanpunaista lakkaa, joka ei lähtenyt kunnolla pois edes asetonilla.

20. Taulu
Isoisäni maalasi harrastuksekseen tauluja, joita myös monet ostivat. Useimmat niistä kuvasivat merta ja laivoja, koska hän oli nuorena ollut merimies. Hän oli kuitenkin myös hyvin eläinrakas ja itse pidin eniten hänen maalaamistaan luonto- ja eläintauluista.

Kiitollisuus valaisee tämän päivän

Toisessa blogissani olen jo päivitellytkin, kuinka kukkaroni vahingossa lähti miehen mukana työmatkalle Lappiin viikoksi, joka päättyy nyt torstain ja perjantain välisenä yönä. Hätävarakätköistä ja vanhemmilta lainaamalla olen saanut rahaa niin, että eläimille on ruokaa, eikä emäntäkään varsinaisesti ole päässyt nälkään nääntymään.

Tänään taskunpohjalla oli jäljellä vielä 37 euroa, kun lähdin ruokaostoksille mielessäni lähestyvä Juhannus. Käytyäni ensimmäisessä aikomassani kaupassa palasin sieltä kassi pullottaen koiran puruluita, kissanruokaa ja pari talouskapinetta (juuresharja ja pyykinripustusteline), joiden hankkiminen olisi aivan hyvin voinut jäädä myöhempään.

Kilistellessäni taskussa jäljellä olevia kolikoita tajusin kuinka hyvin minun asiani nykyään oikeasti ovatkaan. On sairautta, masennusta ja eläke on pieni. Sitä en voi kiistää, mutta taloudellisestikaan emme puolison kanssa ole koskaan tulleet näin hyvin toimeen kuin nyt, koska vain hyvin lyhyitä aikoja olemme koskaan olleet molemmat yhtä aikaa töissä. On tullut opiskeltua, kärsittyä työttömyydestä ja omasta typeryydestä (esimerkiksi yrittäjyydestä). Nyt on käytettävissä puolison palkka ja minun eläkkeeni. Molemmat ovat yleisen mittapuun mukaan hyvin pieniä, mutta mitään ei puutu, kun ei kovin paljon ole tottunut tarvitsemaan.

Miten nopeasti onkaan unohtunut se, että vasta muutaman vuoden ajan olemme voineet nostella ruokakaupassa kärryyn, mitä ikinä mieli halajaa. No, ehkä siksi mieli ei vieläkään ihan hirveitä halaja, kun ei ole koskaan semmoiseen tottunut.

Kävin myös katsomassa vanhempiani. Äiti on juuri päässyt sairaalasta ja yrittää kotona toipua keuhkokuumeesta. Isä sai pari viikkoa sitten ensimmäisen pahan sydämen rytmihäiriönsä, mutta ensimmäiset tutkimukset on tehty, eikä ainakaan sepelvaltimotautia löytynyt. Mieli on kiitollinen siitäkin.

Lähdön päähän äiti kertoi terveisiä vanhalta työtoverilta ja kertoi tämän sanoneen asian, joka tuntuu minusta aarteelta, jota vaalin ja ihastelen vielä pitkään mielessäni kuin kaunista kukkaa tai kiveä. Terveisten lähettäjä on ihminen, jonka en juuri ketään kuullut kehuvan sinä aikana, kun hänen kanssaan samassa koulussa työskentelin. Mukava työtoveri silti. Kuullessaan, että olen joutunut eläkkeelle hän oli sanonut: "Sääli, sillä hän oli niin pidetty opettaja".

Kun tietää niin monissa asioissa epäonnistuneensa ja olevansa toisille surullisen usein pääasiassa taakka, tuntuu todella hyvältä kuulla, että on edes joskus voinut tehdä hyvää, ilahduttaa ja antaa jotain. Kiitollisuus valaisee tämän päivän.

Tarkoitusta sylin täydeltä

Logoterapeuttisen ajattelun mukaan ihminen kokee elämänsä tarkoitukselliseksi tavoittelemalla ja elämällä todeksi arvojaan - jos ne ovat universaalistikin tavoittelemisen arvoisia. Tällaiseen universaalin arvojärjestykseen Frankl ( ja muun muassa hänen teorioihinsa vaikuttanut filosofi Max Scheler) ymmärtääkseni uskoi, vaikka yksilön elämässä tarkoitukset ovatkin hänen mielestään vaihtuvia ja niitä on monen tasoisia (siis esim. juuri tämän hetken tarkoitus ja vaikkapa koko elämän kestävät tavoitteet, suuret päämäärät).

Tarkoituksellisuuden kokemusta elämäänsä ihminen voi Franklin mukaan löytää kolmelta alueelta:

1. Työskentelystä jonkin itseä arvokkaammaksi koetun päämäärän hyväksi (esim. lapsen hoitaminen, perheen elättäminen, kauneuden luominen vaikkapa käsitöitä ja taidetta tuottamalla, työskentely jonkin aatteen puolesta jne.)
2. Elämyksistä (esim. luonnossa, taiteessa, ihmissuhteissa jne.)
3. Asennearvoista (jaloimman tarkoituksensa ihminen voi täyttää siinä, miten hän suhtautuu kärsimykseen ja elämän mukanaan tuomiin vastoinkäymisiin)

Tänään, kun pitelin tuota nyt jo lähes täysikasvuiseksi ehtinyttä kuusivarpaista kullanmuruani sylissä, koin vahvasti noita kahta ensimmäistä tarkoituksellisuuden muotoa. Minulle se pieni, pehmoinen, suloinen olento on samalla kertaa ilo ja tehtävä. Pidän siitä huolta ja annan sille rakkautta, mutta saan takaisin vähintään yhtä paljon tai enemmän. Eläimet ovat minulle myös yksi kauneimmista asioista, jotka Jumala on tähän maailmaan luonut. Se ilon lähde on ehtymätön.

Tiedän, että monet saattavat hymähtää halveksivasti näin mitättömän kuuloiselle tarkoitukselle. Että joku ihan tosissaan voi pitää elämänsä tärkeimpänä tarkoituksena arjessa lemmikkieläinten hoivaamista. Naurettavaa. Ihmislapsi olisi sentään jotain huomattavasti arvokkaampaa ja parasta tietysti olisi, jos saisi aikaan jotain, mikä noteerataan historiankirjoissa (mieluummin sentään positiivisemmissa yhteyksissä kuin monet valtionjohtajat: Hitler, Stalin sun muut sellaiset, mutta pääasia, että nyt sentään jotain näkyvää saisi aikaan.)

Toki minäkin mieluusti parantaisin maailmaa kaksin käsin, tekisin suuria tekoja ja jättäisin jälkeeni paremman paikan kuin se, mihin synnyin. Harva on kuitenkaan kutsuttu sellaiseen osaan, eikä suurmiesten ja -naisten elämä ole Jumalan silmissä yhtään sen arvokkaampi kuin tämmöisen tavallisen tallaajan ja kipuilevan kissanhoitajan.

Yhä enemmän alkaa meikäläisestä tuntua siltä, että monessakin mielessä eläminen on taitolaji, jota onneksi voi harjoitella niin pitkään kuin päiviä riittää. Onni, ilo ja tarkoituksellisuus on olemassa kaiken aikaa. Se pitää vain oppia näkemään ja ennen kaikkea siihen on opittava tarttumaan, sillä harvoin onni tulee sohvan reunalla odottavalle kuin Manulle illallinen. Parhaalta maistuvat sellaisen työn hedelmät, joita on kasteltu hikipisaroin - joskus ehkä jopa kyynelillä.

Tosiuskovainen

Hiljattain silmäilin täkäläisen ilmaisjakelulehden seuranhakuilmoituksia ja ajattelemattomasti nauraatirskahdin, kun hoksasin jonkun neidin kaipailevan "tosiuskovaista" miesystävää. Pitkään aikaan en nimittäin ole tuota ilmaisua kuullut, koska en enää aktiivisesti liiku piireissä, joissa moista käytetään.

Hetken siinä sitten tuumasin, että mikähän mahtaisi olla tosiuskovaisen vastakohta, valeuskovainenko? Teeskentelijä? Aika epätodennäköiseltä tuntuu, että kukaan muu kuin otsikoidenkipeä julkkis viitsisi nykyään enää uskovaiseksi tekeytyä, sen verran epätrendikästä se tässä ajassa on.

Vai mahtoikohan ilmoituksen laatija sittenkin käyttää tuota alkuliitettä ikäänkuin adjektiivina, samaan tapaan kuin nuoriso puhuu "tosi mageesta mestasta" tai "tosi tyhmästä opesta". (Hei! Eihän tuo lauseenjäsen ole adjektiivi. Kertokaa joku, mikä se on. Tykkäsin koululaisena lauseenjäsennyksestä, mutta kyllä tuommoiset kolmessakymmenessä vuodessa unohtuvat, kun ei ole koskaan sen jälkeen niitä tietoja tarvinnut)

Yhtäkkiä huomasin itsekin olevani vähintäänkin aika tyhmä , ellen peräti tosi ilkeä ja ylimielinen. Nousi mieleen Erkki Lemisen aforismi: "Olen usein samassa veneessä tuomitsijoiden kanssa: tuomitsen tuomitsijoita". Niinhän se tässä tapauksessa oli. Mikä minä olen naureskelemaan toisen toiveelle, jonka hän oli varmasti tuonut julki parhaalla osaamallaan tavalla.

Se, että olen itse niin usein saanut kokea olevani "aina liian jotain" (liian maallistunut, liian herätyskristillinen, liian liberaali tai liian tiukkis - aina arvostelijasta riippuen), ei riitä syyksi toisten mollaamiselle edes itsekseen, omissa ajatuksissaan.

On lohdullista ajatella, että vaikka ihmisten silmissä uskomme, tekomme ja olemuksemme ei aina olekaan standardien mukaista, Jumala ei mittaa meitä inhimillisten mittapuiden mukaan. Hän katsoo meitä armollisin, rakastavin silmin Kristuksen sovitustyön tähden. Hänelle jokainen ristiin turvaava syntinen on riittävän "tosi" riippumatta siitä, ovatko muut ulkoiset uskovaisuuden tunnusmerkit toisten ihmisten mielestä kohdallaan.

Elokuvaterapiaa

Eilen katsoin pitkästä aikaa telkkarista elokuvan. Taisi olla nimeltään Ystävykset. Se kertoi kahdesta nuoresta pojasta, jotka molemmat olivat koulukiusattuja poikkeavuutensa vuoksi. Äärimmäisestä erilaisuudestaan huolimatta he ystävystyivät, tukivat ja auttoivat toisiaan ja tekivät hyvää myös muille. Olin nähnyt sen ennenkin, mutta silti se liikutti ja kosketti syvästi. Pitkästä aikaa muistin taas, miten paljon iloa ja lohdutusta voi löytää elokuvista. Niitä kun jaksan joskus katsoa silloinkin, kun voimat ja keskittymiskyky eivät riitä kirjojen lukemiseen.

Muutamme uuteen kotiin vasta syksyllä, mutta hiljakseen olen ryhtynyt pakkailemaan tavaroita, joita todennäköisesti ei tarvita ennen elokuuta. Tänään laitoin laatikkoon muun muassa nuo kolme elokuvaa, jotka olen katsonut useampaan kertaan ja nauttinut joka kerta. Kaikki ne kuvaavat jotain päähenkilön elämän kriisiä .Kaikissa on myös melko räiväkästä huumoria ja moraalisesti hieman äärimmäisiäkin aineksia, joten ihan kaikkein "puhdassieluisimmille" ne eivät ehkä sovi.

Jokaisella on tietenkin oma makunsa musiikin, kirjojen, elokuvien ja muunkin taiteen suhteen. Nämä ovat tuottaneet minulle iloa ja antaneet uskoa ja toivoa parempaan. Jos joku haluaa antaa minulle vinkkejä elokuvista, joista on itse kokenut löytäneensä iloa ja toivoa, ottaisin mielelläni vihjeitä vastaan.

Pienistä pisaroista

Pienistä pisaroista
vähän kerrallaan
täyttyy niin kärsimyksen
kuin ilonkin malja.

Kun astia on täynnä,
liika valuu yli

Tänään taas
niitä päiviä, jolloin taivaan
kuppi on täynnä.
Ymmärrän sitä hyvin
levitän käsivarteni ja nostan
kasvoni vastaanottamaan
pilvien kyyneleet.

Olivatko ne ilon
vai surun pisaroita.
Taivas tietää,
vaan ei kerro.


-MILLAN-

Aurinko nousee

Maailma voi mennä palasiksi.
Sinäkin voit mennä pois.
Huomenna voin tulla tapetuksi,
enkä sille mitään vois.
Elämä on arvoitusta.
Onko seuraava pelikortti
punainen vai musta? En tiedä, mutta..

Aurinko nousee vielä.
Aurinko nousee, katso!
Aurinko nousee
niin kauan kuin Hän tahtoo.

Joskus väsyneenä taistelusta
tahtoisin päästä pois,
mutta luopuisinko seikailusta.
Se raukkamaista ois.
Meille annettu on vain hetki.
Tulevaisuudesta emme
paljoa tiedä, siis elän
ja vielä..

Aurinko nousee tänään.
Aurinko nousee, katso!
Aurinko nousee
niin kauan kuin Hän tahtoo.

Itsetuhoajatuksista

Minulla on ollut itsetuhoajatuksia jo varhaisesta teini-iästä saakka, vuosikymmeniä ennenkuin kliininen masennukseni diagnosoitiin. Ihan nuorena muistan ajatelleeni, että se oli elämän pelkoa, sitten ryhdyin uskomaan, että olen yksinkertaisesti jo nähnyt tarpeeksi ja väsynyt koko touhuun - siis elämiseen (14-vuotiaana, voi pyhä jysäys!).

Tultuani uskoon aloin kantaa ajatuksistani syyllisyyttä, jota monet avuliaat uskonsisaret ja veljet vielä auliisti puheillaan lisäsivät. Tunsin itseni kelvottomaksi kristityksi ja huonoksi ihmiseksi, kun en osannut ajatella positiivisesti. En osannut olla kiitollinen elämän lahjasta, enkä jaksanut "iloita ja ylistää joka tilassa". Jos viiltely ja anoreksia olisi noihin aikoihin jo mediassa keksitty, olisin varmasti perehtynyt omakohtaisesti kumpaankin. Niistä alettiin kuitenkin puhua vasta paljon myöhemmin.

Sitten, kun fyysisiä oireita alkoi ilmaantua yhä enemmän, aloin saada jonkinlaista sympatiaa ja ymmärrystä osakseni myös muilta. Kun lopulta puhkesi depressio, kaikki mahdolliset viat ja oireet minussa oli helppoa laittaa sen tiliin. Ajoittain halusin tehdä niin itsekin. Se olisi yksinkertaistanut asioita ja päästänyt minut huonon ihmisen maineesta edes omissa silmissäni. On jotenkin kunniallisempaa olla sairas, kuin pelkästään luuseri ja surkimus. Itselleen valehteleminen on kuitenkin melko turhaa puuhaa.

Edelleen ajattelen kuolemantoiveideni johtuvan ensisijaisesti sisuttomasta, raukkamaisesta heikosta luonteestani ja vasta toissijaisesti masennussairaudesta. Aina, kun olo käy todella sietämättömäksi, päällimmäiseksi mieleen ei kohoa toive avun löytämisestä vaan halu päästä kokonaan pois tästä olevaisuuden tilasta. En nimittäin jaksa uskoa, että mikään helpotus omalla kohdallani kestäisi kovin pitkään, enkä tiedä, mitä niillä pienillä, hyvillä hetkillä enää tekisin. Hyvin pitkälti koen kadottaneeni kykyni iloita. Niin monet konstit on jo kokeiltu. Fyysinen kipu on nykyään jatkuvaa ja henkinen toimintakykykin pahoin rapautunut. Kyllä nämä bileet on nyt jo nähty. En usko, että tämä minun kohdallani tästä paranee.

Itsetuhoisuus on muuttunut kuitenkin aktiivisesta passiiviseksi. Iän myötä ja vaivojen lisääntyessä olen hoksannut, että aika hoitaa ennen pitkää tämänkin ongelman. En minä nykyään varsinaisesti kehoani vahingoita, mutta en myöskään pistä tikkua ristiin vointini kohentamiseksi. Laihduttamisesta tai liikunnasta on siis turha meikäläiselle saarnata. Eutanasiapuheet sen sijaan kiinnostavat kovasti.

Viktor E. Frankl puhuu kirjoissaan paljon elämän tarkoituksesta ja mielekkyyden kokemuksesta, joka monelta nykyihmiseltä on kadoksissa. Hän ei yritä väittää, että positiivisella ajattelulla kaikki ongelmat katoaisivat, mutta yritti filosofiallaan auttaa ihmisiä oivaltamaan, että niin kauan kuin on elämää, on jotain hyvää, mihin tarttua. Vaikka kaikki mahdollisuudet näyttäisivät olevan loppuun käytetty, aina on jäljellä vielä yksilön mahdollisuus valita oma asenteensa vallitsevaan tilanteeseen.

Periaatteessa uskon tähän logoterapian keskeiseen ja toivoa nostattavaksi tarkoitettuun väitteeseen, käytännössä en - tai sitten tosiaan olen läpeensä niin kelvoton, voimaton ja heikko, etten pysty edes katsettani kääntämään... nimittäin tästä omasta pimeydestäni Valoon. Tänään en ainakaan pysty. Nyt on sellainen päivä.

Unelmien hautausmaa

Nuorena jouduin keikkailun vuoksi ja muistakin syistä matkustamaan niin paljon yleisillä kulkuneuvoilla, että joskus olen huvitellut ajatuksella laskea edes summittaisesti paljonko aikaa "luovaan ajatteluun" on ollut käytettävissä junassa tai linja-autossa.

Tampereen linja-autoasemalla seuraani lyöttäytyi pieni ihmisikä sitten hetkeksi hieman kaljalta tuoksahtava mies, jonka kertomus elämästään kosketti niin, että loppumatkan aikana Pohjanmaalle hahmottelin tämän lauluntekstin.

Unelmien hautausmaa

Puhut hiljaa kahvilan pöydän yli. Kynttilä palaa.
Väsymyksen juonteita kasvoillasi katselen salaa.
Kerrot kaiken niinkuin ystävälle, vaikka tapasimme äsken.
Säälinkyyneleitä silmistäni takaisin mä käsken.

Tää on unelmien hautausmaa,
pilvilinnojen purkupaikka,
särkyneiden toiveiden kaatopaikka,
sä sanot. Elämä ei anna mitään
se myy ja lainaa.
Laskuja maksat kunnes olet vainaa.

Pimeässä laaksossa kulkevalle kynttilä palaa.
Totuus ikiaikainen toivon valon mieleemme valaa.
Kerron kaiken niinkuin ystävälle, vaikka tapasimme äsken.
Toivo elää. Jeesus kuoli meidän velkojemme tähden.

Tää on unelmien hautausmaa,
pilvilinnojen purkupaikka,
särkyneiden toiveiden kaatopaikka,
sä sanot. Elämä ei anna mitään.
Se myy ja lainaa.
Laskuja maksat, kunnes olet vainaa.

Unelmista

Viime yönä, kun kivut valvottivat, pohdin aikani kuluksi unelmia, joita olen elämäni aikana elätellyt. Loppujen lopuksi niitä ei ole ollut paljon - ei ainakaan niin konkreettisia ja intohimoisia kuin monilla ihmisillä, joiden kanssa olen haaveista keskustellut.

Pienenä tyttönä halusin hevosen. Haaveilin siitä oikeastaan lukioikään asti, jolloin perheemme muutti kaupungista maalaistaloon, missä sellaisen ylläpitäminen olisi periaatteessa ollut mahdollista. Siitä unelmastani luovuin lopulta samaisesta syystä, kuin monista muistakin haaveista: tajusin, etteivät rahat riitä. Hevosen ylläpitäminen on kallista.

Luulen, että materiaaliset toiveeni ovatkin aina olleet varsin kohtuullisia juuri siitä syystä, että aika varhain aloin tajuta talouden asettamat rajoitteet. Kaikella on hintansa, enkä tarkoita nyt pelkästään rahaa. Unelmien saavuttamiseksi voi joutua tekemään paljon työtä, ottamaan riskejä tai luopumaan jostain muusta, enkä minä useinkaan ole ollut sellaiseen valmis. Siksi on ollut helpompaa luopua unelmista.

Ehkä olen jossain määrin halunnut välttää myös pettymistä. Minulla on ollut helposti kiihtyvän temperamenttini kanssa tarpeeksi tekemistä ilman mitään ylimääräisiä innostuksen ja epärealististen haaveiden puuskiakin. Elämä on ollut helpompaa, kun ei ole kurkottanut korkealle. Silloin ei ole myöskään korkealta tipahtanut.

Toki monet haaveet ovat toteutuneetkin - jotkut melkein kuin itsestään ja ansiotta. Se mukava oivallus, jonka viime yönä tein, oli kuitenkin se, etteivät toteutumattomatkaan unelmat ole olleet turhia. Eivät ne ole minua katkeroittaneet, vaan luoneet hetken iloa, kimallusta ja toivoa elämään. On ollut jännittävää haaveilla, suunnitella ja laskeskella, olisiko esimerkiksi varaa hankkia kotiin jotain uutta tai toteuttaa jokin elämänmuutos. Vaikka useimmiten realistinen loppupäätelmä on ollut se, että ei kannata, eikä tule onnistumaan, haaveista on ollut yllättävän helppo päästää irti ja niistä on jäänyt lämmin jälkihehku.

Koska elin tuolla tavoin jo ennen sairastumistani, ehkä tämä jatkuvasti etenevä toimintakyvyn kapeutuminen on minulle helpompaa kestää kuin sellaiselle, joka on joskus jaksanut paljon ja tavoitellut taivaita. Muitakin näkökulmia unelmiin tietenkin löytyy. Yksi vanha laulu tulee mieleen ihan miettimättä, mutta kirjoitan sen muistiin paremmalla ajalla. Nyt pyörii ympärillä kaksi pörröistä unelmien täyttymystä , jotka tahtovat ruokaa..

Tie

Tie, totuus ja elämä... periaatteessa ihan selvä juttu, mutta käytännössä ei aina sittenkään. Onneksi pitkätkin matkat kävellään vain yksi askel kerrallaan. Enemmästä ei voi, eikä tarvitsekaan huolta kantaa.

Se, mikä saattaa hetken näyttää umpikujalta, on ehkä sittenkin portti johonkin uuteen. Jos ei tässä Jumalan ohjaamassa elämäksi kutsutussa elokuvassa muita juonenkäänteitä voikaan ennustaa, niin ainakin yksi asia on varmaa: siinä on onnellinen loppu.

Sitä odotellessa matka jatkuu..

Koti-ikävä

Minulla on ollut koti-ikävä niin kauan kuin muistan. Hassuinta on, että se kaihertaa eniten juuri silloin, kun näen, koen tai tunnen jotain kaunista. Toki sekin ajatus lohduttaa, että vielä joskus koittaa aika, jolloin tämä kipu, uupumus ja ahdistus jää lopullisesti taakse. Vielä voimakkaampana kaipaus vyöryy ylitse, kun katson tuollaista maisemaa, kuulen kauniin laulun tai katson jotain Luojan luomaa, joka on täydellisempää kuin mihin ihmisen teknologia tulee koskaan yltämään.

Tuo kuva on jälleen puolisoni ottama - kuten useimmat blogeissani näkyvät kuvat. Enhän minä itse osaa kummoisesti kameraa käyttää. Sitä katsoessa tulee lämmin tunne. Maisema on minulle vieras, mutta aivan kuin siinä olisi kotipolku. Mitähän sen päässä mahtaa odottaa..

Orvokki

Hitsi, että minä olen tästä ylpeä. Olen nimittäin ihan itse siemenestä tuon orvokin kasvattanut ja minulle se on tällä hetkellä maailman kaunein ja ihmeellisin kukka, siitäkin huolimatta että taimitarhalta saisi samanlaisia ja komeampiakin vitosella kymmenen kappaletta. Tämä on ensimmäinen joka tänä keväänä kylvämistäni kukkii. Olen tunnollisesti sitä hoivannut: kastellut, lannoittanut ja karaissut kuljettamalla viikkokausia säiden mukaan edestakaisin ulos ja sisälle.

Ja kuitenkin..ilman sitä pientä, suurta ihmettä, siementä, johon kätkeytyy uuden elämän salaisuus, en olisi saanut tuota ihanaa kukkaa...ja kuka onkaan luonut meille veden, mullan, kasvun ja yhteyttämisen ihmeen? Voi Luoja kiitos, että olen taas saanut leikkiä sinun hiekkalaatikossasi ja pitää näin hauskaa!