Minulla on ollut koti-ikävä niin kauan kuin muistan. Hassuinta on, että se kaihertaa eniten juuri silloin, kun näen, koen tai tunnen jotain kaunista. Toki sekin ajatus lohduttaa, että vielä joskus koittaa aika, jolloin tämä kipu, uupumus ja ahdistus jää lopullisesti taakse. Vielä voimakkaampana kaipaus vyöryy ylitse, kun katson tuollaista maisemaa, kuulen kauniin laulun tai katson jotain Luojan luomaa, joka on täydellisempää kuin mihin ihmisen teknologia tulee koskaan yltämään.Tuo kuva on jälleen puolisoni ottama - kuten useimmat blogeissani näkyvät kuvat. Enhän minä itse osaa kummoisesti kameraa käyttää. Sitä katsoessa tulee lämmin tunne. Maisema on minulle vieras, mutta aivan kuin siinä olisi kotipolku. Mitähän sen päässä mahtaa odottaa..
Oi kun sanasi kuulostavat tutulta! Itse koen jotain epämääräistä kaihoa tai kaipuuta johonkin (en edes osaa sanoa mihin - en ainakaan lapsuudenkotiin) nimenomaan silloin, kun näen kauneutta ympärilläni. Jokin tuoksu, maisema, ääni tai vastaava voi sen laukaista. Se ahdistaa, mutta eri tavalla kuin "normiahdistus". En osaa selittää.
VastaaPoistaKuva on kaunis. Vehmas metsä, johon aurinko ujuttaa säteensä - antaa pienen valon.
Minä luin sen, mitä kirjoitit kaipauksesta joskus viikkoja sitten ja tunnistin myös sen tunteen. En vaan viitsinyt, enkä osaanut mitään kommentteihin lisätä, kun niitä oli siellä jo niin paljon... Ehkä tämmöinen kaiho on yleisempää kuin uskoisikaan.. En tiedä.
VastaaPoista