Murhetta vai toivoa

Olen lukenut viime viikkojen aikana jo monta juttua siitä Vapaa-ajattelijoiden bussimainoskampanjasta. Vieläkään en kuitenkaan sanasta sanaan muista, mitä niissä teksteissä lukee (eivät näy tänne periferiaan saakka). Sen tiedän, että Tampereella ja ilmeisesti myös Turussa tekstejä muutettiin positiivisempaan suuntaan, vähemmän hyökkääväksi, kun ensimmäinen vaihtoehto kiellettiin.

Jotain sellaista siinä ensimmäisessä ehdotelmassa sanottiin, että ei kannata murehtia, vaan nauttia elämästä, koska Jumalaa ei todennäköisesti ole. Minusta se vaikutti kertakaikkiaan absurdilta, mutta koin sen myös henkilökohtaisesti loukkaavana. On se sen verran leimaava ja harhaanjohtava oletus, että usko Jumalaan aiheuttaisi ihmiselle murhetta ja estäisi nauttimasta elämästä. Oman kokemukseni mukaan asia on aivan päinvastoin. Usko Jumalaan, syntien anteeksiantamus ja Taivaanisän rakkauden kokeminen nostattaa nimenomaan turvallisuuden tunnetta, iloa ja kiitollisuutta. Rakkaus karkottaa pelon ja peloista vapaana ihminen on vapaa myös nauttimaan kaikista Luojan hyvistä lahjoista.

Korjattu versio niistä mainoslauseista sisältää mielestäni ajatuksen "Nauti elämästä, koska se on ainoasi". Sen voin allekirjoittaa ihan täysin, mutta en suinkaan uskonnottomana vaan lujasti Korkeimpaan turvaavana.

Täällä maalla en joudu moisilla tarroilla leimattuja kulkupelejä katselemaan, mutta enpä usko, että sellaiseen suostuisin kapuamaan, vaikka jossakin noista kampanjan kaupungeista asustelisin. Sen verran uskon vielä myös siihen kuuusikymentäluvun iskulauseeseen, jonka mukaan henkilökohtainen on poliittista.

Toki sananvapaus ja uskonnovapaus Suomessa on hyvä asia. Siihen liittyy tietenkin vapaus olla myös uskomatta. Uskontoa on viime aikoina pidetty jokaisen yksityisasiana ja ehkä sekin on saanut hyökkäävimmät uskonnonvastustajat kuvittelemaan, että uskovat ovat jo valmiiksi marginaalissa ja ryhtymällä avoimeen kampanjaan saadaan viimeisetkin ahdasmielisyyden rippeet kitkettyä tästä valtakunnasta - ja ahdasmielisillä he tuntuvat tarkoittavan nyt tunnustavia kristittyjä.

Minut tämä kampanja saa surulliseksi, hieman vihaiseksikin ja nostattaa mieleen aforismin, jonka kirjoittajaa en nyt muista. Joka tapauksessa siinä sanotaan: SILLÄ JOKA TODELLA TIETÄÄ EI OLE MITÄÄN SYYTÄ HUUTAA. Tähän saakka minäkin olen luottanut siihen, että teot puhuvat puolestaan, mutta nyt alkaa tuntua siltä, että olisin valmis tarpeen tullen tämän asian puolesta huutamaankin. Sillä enhän minä todellakaan tiedä, mutta USKON lujasti ja haluan pitää kiinni oikeudestani siihen uskoon. En hyväksy sitä, että uskosta tehdään julkisuudessa naurettavaa ja halveksittavaa, että se leimataan yksinkertaisten ihmisten ahdistavaksi ja vanhanaikaiseksi opiksi.

Vaikka omaa uskoani moiset kampanjat eivät heilauta minnekään, löytyy aina niitä, jotka mielellään seuraavat uusimpia trendejä. Kuka kertoisi heille, että asia ei todellakaan ole niin, että usko Jumalaan toisi mukanaan murhetta ja vie nautinnon elämästä. Sehän on nimenomaan ilon ja toivon lähde!