Tarkoitusta sylin täydeltä

Logoterapeuttisen ajattelun mukaan ihminen kokee elämänsä tarkoitukselliseksi tavoittelemalla ja elämällä todeksi arvojaan - jos ne ovat universaalistikin tavoittelemisen arvoisia. Tällaiseen universaalin arvojärjestykseen Frankl ( ja muun muassa hänen teorioihinsa vaikuttanut filosofi Max Scheler) ymmärtääkseni uskoi, vaikka yksilön elämässä tarkoitukset ovatkin hänen mielestään vaihtuvia ja niitä on monen tasoisia (siis esim. juuri tämän hetken tarkoitus ja vaikkapa koko elämän kestävät tavoitteet, suuret päämäärät).

Tarkoituksellisuuden kokemusta elämäänsä ihminen voi Franklin mukaan löytää kolmelta alueelta:

1. Työskentelystä jonkin itseä arvokkaammaksi koetun päämäärän hyväksi (esim. lapsen hoitaminen, perheen elättäminen, kauneuden luominen vaikkapa käsitöitä ja taidetta tuottamalla, työskentely jonkin aatteen puolesta jne.)
2. Elämyksistä (esim. luonnossa, taiteessa, ihmissuhteissa jne.)
3. Asennearvoista (jaloimman tarkoituksensa ihminen voi täyttää siinä, miten hän suhtautuu kärsimykseen ja elämän mukanaan tuomiin vastoinkäymisiin)

Tänään, kun pitelin tuota nyt jo lähes täysikasvuiseksi ehtinyttä kuusivarpaista kullanmuruani sylissä, koin vahvasti noita kahta ensimmäistä tarkoituksellisuuden muotoa. Minulle se pieni, pehmoinen, suloinen olento on samalla kertaa ilo ja tehtävä. Pidän siitä huolta ja annan sille rakkautta, mutta saan takaisin vähintään yhtä paljon tai enemmän. Eläimet ovat minulle myös yksi kauneimmista asioista, jotka Jumala on tähän maailmaan luonut. Se ilon lähde on ehtymätön.

Tiedän, että monet saattavat hymähtää halveksivasti näin mitättömän kuuloiselle tarkoitukselle. Että joku ihan tosissaan voi pitää elämänsä tärkeimpänä tarkoituksena arjessa lemmikkieläinten hoivaamista. Naurettavaa. Ihmislapsi olisi sentään jotain huomattavasti arvokkaampaa ja parasta tietysti olisi, jos saisi aikaan jotain, mikä noteerataan historiankirjoissa (mieluummin sentään positiivisemmissa yhteyksissä kuin monet valtionjohtajat: Hitler, Stalin sun muut sellaiset, mutta pääasia, että nyt sentään jotain näkyvää saisi aikaan.)

Toki minäkin mieluusti parantaisin maailmaa kaksin käsin, tekisin suuria tekoja ja jättäisin jälkeeni paremman paikan kuin se, mihin synnyin. Harva on kuitenkaan kutsuttu sellaiseen osaan, eikä suurmiesten ja -naisten elämä ole Jumalan silmissä yhtään sen arvokkaampi kuin tämmöisen tavallisen tallaajan ja kipuilevan kissanhoitajan.

Yhä enemmän alkaa meikäläisestä tuntua siltä, että monessakin mielessä eläminen on taitolaji, jota onneksi voi harjoitella niin pitkään kuin päiviä riittää. Onni, ilo ja tarkoituksellisuus on olemassa kaiken aikaa. Se pitää vain oppia näkemään ja ennen kaikkea siihen on opittava tarttumaan, sillä harvoin onni tulee sohvan reunalla odottavalle kuin Manulle illallinen. Parhaalta maistuvat sellaisen työn hedelmät, joita on kasteltu hikipisaroin - joskus ehkä jopa kyynelillä.