Viime yönä, kun kivut valvottivat, pohdin aikani kuluksi unelmia, joita olen elämäni aikana elätellyt. Loppujen lopuksi niitä ei ole ollut paljon - ei ainakaan niin konkreettisia ja intohimoisia kuin monilla ihmisillä, joiden kanssa olen haaveista keskustellut.
Pienenä tyttönä halusin hevosen. Haaveilin siitä oikeastaan lukioikään asti, jolloin perheemme muutti kaupungista maalaistaloon, missä sellaisen ylläpitäminen olisi periaatteessa ollut mahdollista. Siitä unelmastani luovuin lopulta samaisesta syystä, kuin monista muistakin haaveista: tajusin, etteivät rahat riitä. Hevosen ylläpitäminen on kallista.
Luulen, että materiaaliset toiveeni ovatkin aina olleet varsin kohtuullisia juuri siitä syystä, että aika varhain aloin tajuta talouden asettamat rajoitteet. Kaikella on hintansa, enkä tarkoita nyt pelkästään rahaa. Unelmien saavuttamiseksi voi joutua tekemään paljon työtä, ottamaan riskejä tai luopumaan jostain muusta, enkä minä useinkaan ole ollut sellaiseen valmis. Siksi on ollut helpompaa luopua unelmista.
Ehkä olen jossain määrin halunnut välttää myös pettymistä. Minulla on ollut helposti kiihtyvän temperamenttini kanssa tarpeeksi tekemistä ilman mitään ylimääräisiä innostuksen ja epärealististen haaveiden puuskiakin. Elämä on ollut helpompaa, kun ei ole kurkottanut korkealle. Silloin ei ole myöskään korkealta tipahtanut.
Toki monet haaveet ovat toteutuneetkin - jotkut melkein kuin itsestään ja ansiotta. Se mukava oivallus, jonka viime yönä tein, oli kuitenkin se, etteivät toteutumattomatkaan unelmat ole olleet turhia. Eivät ne ole minua katkeroittaneet, vaan luoneet hetken iloa, kimallusta ja toivoa elämään. On ollut jännittävää haaveilla, suunnitella ja laskeskella, olisiko esimerkiksi varaa hankkia kotiin jotain uutta tai toteuttaa jokin elämänmuutos. Vaikka useimmiten realistinen loppupäätelmä on ollut se, että ei kannata, eikä tule onnistumaan, haaveista on ollut yllättävän helppo päästää irti ja niistä on jäänyt lämmin jälkihehku.
Koska elin tuolla tavoin jo ennen sairastumistani, ehkä tämä jatkuvasti etenevä toimintakyvyn kapeutuminen on minulle helpompaa kestää kuin sellaiselle, joka on joskus jaksanut paljon ja tavoitellut taivaita. Muitakin näkökulmia unelmiin tietenkin löytyy. Yksi vanha laulu tulee mieleen ihan miettimättä, mutta kirjoitan sen muistiin paremmalla ajalla. Nyt pyörii ympärillä kaksi pörröistä unelmien täyttymystä , jotka tahtovat ruokaa..
Pienenä tyttönä halusin hevosen. Haaveilin siitä oikeastaan lukioikään asti, jolloin perheemme muutti kaupungista maalaistaloon, missä sellaisen ylläpitäminen olisi periaatteessa ollut mahdollista. Siitä unelmastani luovuin lopulta samaisesta syystä, kuin monista muistakin haaveista: tajusin, etteivät rahat riitä. Hevosen ylläpitäminen on kallista.
Luulen, että materiaaliset toiveeni ovatkin aina olleet varsin kohtuullisia juuri siitä syystä, että aika varhain aloin tajuta talouden asettamat rajoitteet. Kaikella on hintansa, enkä tarkoita nyt pelkästään rahaa. Unelmien saavuttamiseksi voi joutua tekemään paljon työtä, ottamaan riskejä tai luopumaan jostain muusta, enkä minä useinkaan ole ollut sellaiseen valmis. Siksi on ollut helpompaa luopua unelmista.
Ehkä olen jossain määrin halunnut välttää myös pettymistä. Minulla on ollut helposti kiihtyvän temperamenttini kanssa tarpeeksi tekemistä ilman mitään ylimääräisiä innostuksen ja epärealististen haaveiden puuskiakin. Elämä on ollut helpompaa, kun ei ole kurkottanut korkealle. Silloin ei ole myöskään korkealta tipahtanut.
Toki monet haaveet ovat toteutuneetkin - jotkut melkein kuin itsestään ja ansiotta. Se mukava oivallus, jonka viime yönä tein, oli kuitenkin se, etteivät toteutumattomatkaan unelmat ole olleet turhia. Eivät ne ole minua katkeroittaneet, vaan luoneet hetken iloa, kimallusta ja toivoa elämään. On ollut jännittävää haaveilla, suunnitella ja laskeskella, olisiko esimerkiksi varaa hankkia kotiin jotain uutta tai toteuttaa jokin elämänmuutos. Vaikka useimmiten realistinen loppupäätelmä on ollut se, että ei kannata, eikä tule onnistumaan, haaveista on ollut yllättävän helppo päästää irti ja niistä on jäänyt lämmin jälkihehku.
Koska elin tuolla tavoin jo ennen sairastumistani, ehkä tämä jatkuvasti etenevä toimintakyvyn kapeutuminen on minulle helpompaa kestää kuin sellaiselle, joka on joskus jaksanut paljon ja tavoitellut taivaita. Muitakin näkökulmia unelmiin tietenkin löytyy. Yksi vanha laulu tulee mieleen ihan miettimättä, mutta kirjoitan sen muistiin paremmalla ajalla. Nyt pyörii ympärillä kaksi pörröistä unelmien täyttymystä , jotka tahtovat ruokaa..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti