Toivo ei sovi mun ruumiinrakenteelle

Ystävä esitti osuvan kysymyksen: "Etkö sä toivo itsellesi onnellista elämää?" Hetken tuumattuani hoksasin, että hyvänen aika, niinhän se taitaa olla, että en enää toivo. En ole jaksanut moista tyhjän toivoskelua enää pitkään aikaan. Se tuntuu niin turhalta.

Mikään sairauksistani ei näillä näkymin johda pikaiseen kuolemaan, mutta mihinkään ei myöskään ole tarjolla tehokasta, parantavaa hoitoa. Voi olla, että olo joskus helpottuu tai sitten ei.
Epikriiseissäni luetellaan seitsemän eri kroonisen sairauden diagnoosia ja jokaisen taudinmäärityksen jälkeen lääkäri on hymyillen muistuttanut, että pahemminkin voisi olla. Minun on ollut vaikea sitä hyväksyä, koska kuoleminen ei tunnu alkuunkaan pahimmalta mahdolliselta vaihtoehdolta tässä tilanteessa. Paljon ikävämmältä tuntuu ajatella mahdollisesti vielä vuosikymmeniä jatkuvaa elämistä kipujen, uupumuksen ja heikkenevän toimintakyvyn rajoittamana.

Muun muassa kirjassaan "Ihmisyyden rajalla" Viktor E. Frankl kertoo, että toivo oli se, mikä piti useimmat keskitysleireiltä selviytyneet hengissä. Ne, joilla oli jotain, mitä odottaa ja toivoa, selvisivät "hengen uhmavoimalla" (kuten hän sitä kuvaa) mitä hirveimmistä koettelemuksista.

Monet muutkin ovat ylistäneet toivon elämää ylläpitävää voimaa. Miksi minusta tuntuu, että minua se lähinnä syö ja kuluttaa? On raskasta toivoa jotain ja kerta toisensa jälkeen joutua pettymään. Mieluummin olen kokonaan toivomatta ja katson kuinka käy. Toki yritän ottaa lääkkeeni säännöllisesti ja hoitaa kuntoani sen vähän, mitä jaksan. Minkäänlaisiin toivoa herätteleviin houkutuksiin en kuitenkaan enää tartu. Ihmepillereiden ja terapioiden tarjoajat eivät minusta enää maksavaa asiakasta saa.

Pelkkä tyytyväisyyskin olisi jo ylellisyyttä. Onnellisuudesta en viitsi haaveillakaan. Toivominen ei taida sopia meikäläisen ruumiinrakenteelle. Se aiheuttaa vain sydämentykytystä ja pettymyksen jälkeistä matalapainetta.