Riittävän hyvä

Kello neljä aamuyöllä Nukkumatti pakoilee edelleen ja joka paikkaa särkee. Siis ylös ja naputtelemaan. Anonyymi sanoi taannoin kommentissaan ajatuksia herättävästi:

"Toivo käsitteenä viittaa mielestäni johonkin joka tulee tulevaisuudessa. En oikein kaipaa toivoa, sillä riittävän hyvä on elämässäni läsnä nyt.

Minulla on kyllä tulevaisuudenluottamusta. Elämä on kantanut tähän asti ja kantaa edelleen, kunnes loppuu, ja sen jälkeinen ei ole oleellista. Jos jotain on, riittää, kun olen ollut riittävän hyvä, ja jos jotain ei ole, on sitäkin tärkeämpää että olen joka hetki riittävän hyvä.

Mitä riittävän hyvään kuuluu - no välittämistä, antamista, semmoista."

Ehkä tuo alleviivaa osuvasti jotain tästä minunkin tilanteestani, nimittäin sen, että en koe itseäni, enkä elämäntilannettani riittävän hyväksi juuri tässä ja nyt.

Olen aina ollut vaativa ja kriittinen - enimmäkseen itselleni. Suurin unelmani oli työ, jossa kiteytyi ihanteeni hyvästä elämästä. Halusin nimenomaan "välittää, antaa ja semmoista," kuten anonyymi tuossa sanoi. Haaveilin myös, että kotini voisi olla toivon paikka, jonne ihmiset voisivat tulla, kun he kaipaavat jotain, mitä minulla olisi annettavana. Jossain määrin se unelmani toteutuikin, mutta ei niin laajamittaisesesti kuin olisin toivonut.

Nykyään elän aivan päinvastoin. Välttelen ihmisiä. En jaksa heitä ja arastelen paljastaa entisille tuttaville, miten heikko minusta on tullut. Häpeän itseäni ja suren sitä kaikkea, mistä olen joutunut luopumaan.Unelma on kuollut ja Toivo kadoksissa.

Silti tiedän, että minun suruni ovat kohtalaisen pieniä verrattuna esimerkiksi ystävieni tilanteeseen sillä viikolla, jolloin kirjoitin tuon seuraavan laulun. Toisen lapsi oli kuollut kohtuun kolme viikkoa ennen laskettua aikaa ja toisen isä oli menehtynyt sydänkohtaukseen.

Ainutkertainen

Ohikulkevan ajan kohinan minä kuulen enkä muista
milloin viimeksi näin aikaisin syksy riipi lehdet puista
Vasta äskenhän kevään heräävän kuulin laulussa lintujen.
Kesän kukkivan, helteen hehkuvan jälkeen tunnen pakkasen.

Halki päivien tuskanharmaiden minä kuljen enkä muista
annoin lupauksen: "Minä pidän sen, minkä löysin, enkä luista."
Tahdoin rakastaa, tuulta tavoittaa, tehdä kaiken minkä voin.
Itse luovutin, toivon hylkäsin, itse ikäväni loin.

Kuin pisara meressä, hiekansiru rantahietikolla
kuin lumihiutale joka sulaa.
Silti jokainen hetki,
yksi päivä, vaikka tuhat vuotta
on Hänen tarkkaan laskemaansa.
Eikä mikään, ei kukaan ole Hänelle turhaa.

Miksen olisi se pisara, kun en jaksa olla meri,
kivensiru rantahiekassa, jota aallot liikutteli.
Kauniin matkan alas taivaalta lumihiutale leijaili.
Ajallaan ei yhtään aiemmin se kevään lämpöön suli.

Kuin pisara meressä, hiekansiru rantahietikolla...