Juha Perttula, tuossa aiemmin mainostamassani kirjassa, tiivistää napakasti Aristoteleen käsityksen onnellisuuden osatekijöistä kolmeen kohtaan. Aristoteleen mielestä ihmisen onnellisuutta edistää:
1. Mielihyvän kokemukset
2. Hyvä suoriutuminen eli onnistumisen kokemukset
3 .Pohdiskeleva elämänasenne
Koko Aristoteleen filosofiaa leimaa muistaakseni (en tosiaankaan ole kovin oppinut filosofian saralla) päämäärän ja tarkoituksen, eli teloksen korostaminen. Ihminen toteuttaa parhaiten tarkoitustaan ajattelemalla, koska se on ihmisen ominaislaadussa se kyky, joka hänen mielestään erottaa meidät muista elollisista. Tullakseen onnelliseksi ihmisen on hänen mielestään ensin mietittävä mitä haluaa ja miksi. Sen jälkeen on toimittava ja pyrittävä kohti valittua päämäärää. Henkilökohtaisesti voisin kuvitella, että niiden päämäärien saavuttaminen puolestaan tarjoaa mielihyvän kokemuksia, jotka jälleen lisäävät onnellisuutta.
Tähän saakka oppi on mielestäni ihan järkeenkäyvä ja sopii yhteen myös monien uudenaikaisempien ihmiskäsitysten kanssa. Siitä olen kuitenkin Aristoteleen kanssa eri mieltä, mikä on ihmisen elämän tarkoitus. Minun mielestäni se nimittäin EI ole onnellisuuden tavoitteleminen, sillä onni ei osu pyydykseen tavoittelemalla, päinvastoin, mitä enemmän sitä jahtaat, sitä ketterämmin se tuntuu pakoilevan.
Minun mielestäni onnellisuus tulee tärkeämpien asioiden puolesta ponnistelemisen sivutuotteena - jos on tullakseen. Se on harvinainen lahja ja bonus, joka saattaa tupsahtaa eteen ihan arvaamatta. Sen voi hetkeksi tavoittaa lapsen hymyssä tai kissan pehmeässä turkissa, lähimmäisen ystävällisissä sanoissa tai siinä terveessä väsymyksessä, joka mielen ja ruumiin valtaa illalla, kun on päivän aikana kerrankin onnistunut tekemään parhaansa, saanut aikaan jotain, antanut kaikkensa.
Pelkkä mietiskely ei johda mihinkään. Päämäärätön touhuaminenkaan harvoin tuottaa hyvää tulosta. Mielihyvän kokemuksissa on se ongelma, että ne ovat hetkellisiä ja laimenevat nopeasti. Aistiärsykkeisiin tottuu ja mielihyvän aiheuttajaa tarvitaan pian suurempia annoksia tuottamaan samantasoinen vaste. Tulee riippuvuus tai mielihyvän kokemus laimenee olemattomiin. Pelkkä nautinnon tavoittelu elämässä on myös itsekästä ja jättää helposti ihmisen lopulta yksin ja tyhjäksi.
Ihan toimivan kuuloinen onnellisuuden kaava tuo kolmijako on..mutta, jos se on ollut tiedossa jo yli 2000 vuotta, miksi edelleen on olemassa niin paljon onnettomia ihmisiä?
1. Mielihyvän kokemukset
2. Hyvä suoriutuminen eli onnistumisen kokemukset
3 .Pohdiskeleva elämänasenne
Koko Aristoteleen filosofiaa leimaa muistaakseni (en tosiaankaan ole kovin oppinut filosofian saralla) päämäärän ja tarkoituksen, eli teloksen korostaminen. Ihminen toteuttaa parhaiten tarkoitustaan ajattelemalla, koska se on ihmisen ominaislaadussa se kyky, joka hänen mielestään erottaa meidät muista elollisista. Tullakseen onnelliseksi ihmisen on hänen mielestään ensin mietittävä mitä haluaa ja miksi. Sen jälkeen on toimittava ja pyrittävä kohti valittua päämäärää. Henkilökohtaisesti voisin kuvitella, että niiden päämäärien saavuttaminen puolestaan tarjoaa mielihyvän kokemuksia, jotka jälleen lisäävät onnellisuutta.
Tähän saakka oppi on mielestäni ihan järkeenkäyvä ja sopii yhteen myös monien uudenaikaisempien ihmiskäsitysten kanssa. Siitä olen kuitenkin Aristoteleen kanssa eri mieltä, mikä on ihmisen elämän tarkoitus. Minun mielestäni se nimittäin EI ole onnellisuuden tavoitteleminen, sillä onni ei osu pyydykseen tavoittelemalla, päinvastoin, mitä enemmän sitä jahtaat, sitä ketterämmin se tuntuu pakoilevan.
Minun mielestäni onnellisuus tulee tärkeämpien asioiden puolesta ponnistelemisen sivutuotteena - jos on tullakseen. Se on harvinainen lahja ja bonus, joka saattaa tupsahtaa eteen ihan arvaamatta. Sen voi hetkeksi tavoittaa lapsen hymyssä tai kissan pehmeässä turkissa, lähimmäisen ystävällisissä sanoissa tai siinä terveessä väsymyksessä, joka mielen ja ruumiin valtaa illalla, kun on päivän aikana kerrankin onnistunut tekemään parhaansa, saanut aikaan jotain, antanut kaikkensa.
Pelkkä mietiskely ei johda mihinkään. Päämäärätön touhuaminenkaan harvoin tuottaa hyvää tulosta. Mielihyvän kokemuksissa on se ongelma, että ne ovat hetkellisiä ja laimenevat nopeasti. Aistiärsykkeisiin tottuu ja mielihyvän aiheuttajaa tarvitaan pian suurempia annoksia tuottamaan samantasoinen vaste. Tulee riippuvuus tai mielihyvän kokemus laimenee olemattomiin. Pelkkä nautinnon tavoittelu elämässä on myös itsekästä ja jättää helposti ihmisen lopulta yksin ja tyhjäksi.
Ihan toimivan kuuloinen onnellisuuden kaava tuo kolmijako on..mutta, jos se on ollut tiedossa jo yli 2000 vuotta, miksi edelleen on olemassa niin paljon onnettomia ihmisiä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti