Tiedosta ja uskosta

Liskonaisen kommentti edelliseen postaukseen sai minut miettimään itselleni tärkeää asiaa, nimittäin tiedon ja uskon eroja ja rinnakkaisuutta. Minulle oli nuorena hyvin vaikeata se, että en koskaan kokenut uskonkysymysten äärellä mitään suuria tunteita tai liikutuksia. Erityisen hankalaa oli uskonelämäni alkutaival, koska kävin varhaisnuorena niin sanotusti "tulemassa uskoon" helluntaiseurakunnassa, missä tunteet ovat keskeisesti esillä ja kielilläpuhumisen armolahjaa pidettiin siihen aikaan "oikeanlaisen" uskoontulon merkkinä.

Minä en sitä lahjaa saanut ja siitä puutteesta tuli sekä hienotunteista että ihan suoraa palautetta, josta ymmärsin, että en ollut oikealla tavalla antanut elämääni Jeesukselle. Jumalaan en kuitenkaan voinut lakata uskomasta, vaikka en hengellistä kotia heti löytänytkään. Kävin rippikoulun omassa luterilaisessa kirkossani, valmistuin myöhemmin peräti kirkon nuorisonohjaajaksi, työskentelin gospel-muusikkona ja evankelistana, mutta en koskaan oikein löytänyt paikkaani seurakunnassa. Aivan erityisesti vierastin niitä vaatimuksia, jotka jollain tavoin määrittelivät sen, miltä uskon pitäisi tuntua.

Persoonana olen selkeästi enemmän järki- kuin tunnevaltainen ja yksi tärkein todistus Jumalan olemassaolosta ja rakkaudesta onkin itselleni ollut se, että olen löytänyt Raamatusta paljon sellaista tietoa ja viisautta, joka sopii täsmälleen yhteen niiden modernin tieteen teorioiden ja käsitysten kanssa, joita minä pidän järkevinä. Kiistaton totuus on nimittäin se, että eri tieteenaloilla on kilpailevia koulukuntia ja "lahkoja" aivan yhtä paljon kuin erilaisia kristillisiä suuntauksia. Totuus ei sielläkään ole yksi ja yhtenäinen, vaikka "tiedeuskovaiset" niin usein mielellään antavat ymmärtää.

Tiedeyhteisön piirissä esiintyy myös aivan yhtä suuria intohimoja, fanaattisuutta, dogmaattisuutta ja "hihhulointia" kuin epärealistisissa ja fundamentalistisiksi leimatuissa uskonyhteisöissä. Siellä missä ihmiset toimivat, esiintyy aina ristiriitoja, harhaluuloja, itsekkyyttä ja vajavaisuutta, mutta myös hyvyyttä, kauneutta ja aitoa pyrkimystä totuuteen.

Minulle merkittävä ja lohdullinen havainto on ollut se, että Taivaallinen Isä puhuu jokaiselle lapselleen juuri sitä kieltä, jota parhaiten ymmärrämme. Jotkut suostuvat kuuntelemaan, toiset eivät.

Totuus on yksi ja jakamaton, eikä sitä voi kukaan ihminen tässä ajassa täydellisesti hallita ja käsittää. Voimme kuitenkin pyrkiä siihen ja lähestyä sitä monin eri tavoin. Uskon lisäksi Luoja on antanut meille myös järjen ja tunteet, käden taitoja, taiteen ja monenlaisia lahjoja, jotka täydentävät toisiaan, eivätkä välttämättä ole ristiriidassa keskenään.

Iän ja kokemuksen karttuessa on asenteeni kaiken aikaa toisaalta muuttunut armollisemmaksi, muita ihmisiä kohtaan mutta samalla uskon ydin on kristallisoitunut. On paljon erimielisyyksiä, jotka pitäisi osata ohittaa ja katsoa kanssaihmisiä niin kuin Jeesus heitä katsoo. Suvaitsevaisuus ja armo ei kuitenkaan tarkoita rajattomuutta, kaiken hyväksymistä ja sallimista. Se, että emme tunne totuutta tässä ajassa täydellisesti ei tarkoita, etteikö se olisi olemassa kristallinkirkkaana ja ehdottomana.

Raamatun mukaan tieto katoaa. Sen ehtii huomata uskostaan riippumatta jokainen , joka tarpeeksi kauan elää. Ainoa, mikä pysyy on Jumalan Sana ja rakkaus, sillä siinä on totuus, josta me toistaiseksi näemme vain varjoja ja heijastusta, mutta kerran kasvoista kasvoihin. Niinhän meille Sanassa luvataan.