Mummu kävi unessa

Viime yönä näin unta 15 vuotta sitten kuolleesta mummustani. Paapan kanssa he olivat jo yli 50-vuotiaita, kun viimein olivat saaneet tarpeeksi rahaa säästettyä toteuttaakseen unelman omasta mökistä maaseudulla. Talo oli vanha, vetoinen ja todella pieni. Silti siinä asusteli pitkään mummun ja paapan kanssa heidän poikansa ja mummun äiti. Sopu sijaa antoi, eikä ihmisillä ollut tilan suhteen niihin aikoihin yhtä suuria vaatimuksia kuin nykyään.

Todellisuudessa mummu asui mökissään kuolemaansa saakka, viimeiset vuodet yksin. Unessa haimme hänet puolisoni kanssa jostain mukaan ja menimme käymään mökillä, joka oli ollut jo vuosia tyhjillään. Talo oli ränsistynyt ja kostea. Lattiat olivat lahonneet ja painuneet vinoon. Mummu oli kovin vastahakoinen edes tulemaan mukaan ja luulin, että hänellä oli haikea olo ja ikävä vanhaan kotiinsa. Kun kysyin asiasta, hän kuitenkin vastasi, ettei hänellä ole sinne ikävä lainkaan. "Aikansa kutakin", hän sanoi ja kertoi olevansa tyytyväinen siellä, missä nyt on. Siinä kohtaa unessa muistin, että hän tosiaankin oli kuollut..

Muun muassa Jung unien selityksissään väitti talon usein edustavan ihmisen persoonaa. Siltä minusta tämä uni tuntuikin. Aivan kuin mummu olisi käynyt sanomassa minulle, että aika aikaa kutakin. Tässä ajallisessa elämässä ja ruumiissa me toteutamme niitä tavoitteita ja unelmia, jotka ovat nyt meille tärkeitä. Kun aika loppuu, ne kaikki jäävät taakse ja edessä on jotain ihan muuta.

Myös minä olen nyt kypsällä iällä - näillä näkymin ihan muutaman viikon kuluttua, saamassa sellaisen talon, josta olen aina haaveillut. Se on hyvin vanha hirsitalo, keskellä kylää, järven rannalla, suurten vänkkyräisten omenapuiden ympäröimä, melkein puolen hehtaarin tontilla, mäen päällä, puolison työpaikan vieressä. Voiko ihminen enää enempää pyytää? Ilmeisesti voi, esimerkiksi terveyttä ja voimia hoitaa niin suurta tonttia ja taloa ja pysyä näiden kaikkien reumakipujen kanssa toimintakykyisenä vetoisessa huushollissa...

Viimeiset vuotensa mummu vietti villasukat ja Aino-tossut jalassa, villatakki päällä kesät talvet ja kärsi kovin samankuuloisista kivuista kuin minä nyt näiden tautieni kanssa. Mummusta minulle jäi kuitenkin päällimmäisenä mieleen se, että hän oli ihminen, joka osasi hyväksyä asiat sellaisina kuin ne tulivat ja elää täydesti joka hetken. Kun koitti aika päästää irti (puolisosta, lapsista ja lopulta koko elämästä) hän oli valmis myös siihen.

Tuntuu hyvältä ajatella, että jostain alitajuntani sokkeloista tai taivaan avarista huoneista mummu kävi minulle unessa muistuttamassa, että kaikella on aikansa. Toistaiseksi on minun aikani elää tätä ajallista elämää, niinkuin parhaiten taidan. Perille tullaan sitten, kun on sen aika, eikä se hetki ole minun päätettävissäni.