Valosta

En varmasti ole ainoa, jota valo symbolina kiehtoo ja askarruttaa. Huomaan, että käsittelen sitä lauluissani ja muissa teksteissäni yhä uudelleen. Niin tekevät monet muutkin ja löytyyhän se vertauskuva monesta kohtaa Raamatustakin (Kristus on maailman valkeus jne.)

Kun eilen vaihdoin tähän blogiini keltaisen pohjan, arastelin sen vaaleutta ja keltaiseen väriin mielikuvissani yhdistyvää pirtsakkuutta. Tänään hoksasin, että Elegia oli tehnyt samasta aiheesta myös sinisen version ja tämä tuntui nyt omalta.

Syvällisemmin ajateltunakin sinisiin sävyihin (englannin kielessähän blue viittaa alakuloon) tottuneelle kirkas valo voi olla pelottavaa. Valo paljastaa heikkoudet, näyttää koko karun totuuden - myös kaiken ilon ja mahdollisuudet, jotka sinisyyteen vajonneelta ovat jääneet vastaanottamatta. Sitä ei pääse pakoon varjoihin. Toisaalta kuitenkin totuus tekee vapaaksi. Kun kaikki on paljastunut, ei ole enää mitään hävettävää ja peiteltävää jäljellä.

Jumalan edessä synnintunto on ainakin minulle ikäänkuin kirkkaaseen, mutta lempeään, valoon joutumista,. Hän näkee ihmisen sellaisina kuin olemme, mutta hyväksyy ja rakastaa silti.

Minä olen elämässäni hukannut monta unelmaa ja kadottanut muut kutsumukseni. Jäljellä on enää se, jonka koen omimmakseni. Se ei tuo kunniaa ja mainetta, eikä mullista maailmaa. Se ei myöskään vaadi suuria ponnistuksia, vain silmien, korvien ja sydämen avaamista rakkaudellisella mielellä.

Luulen nimittäin, että minun elämäni tarkoitus yksinkertaisimmillaan on aina ja kaikkialla katsoa, kuunnella ja kohdata toiset ihmiset sellaisina, kuin itse Jumala haluaa heidät näyttää: kauniina, ainutlaatuisina, rosoisina, mutta kaiken sen hyvän arvoisina, jonka Jumala haluaa lapsilleen antaa joka päivä, toisten ihmisten ja Pyhän Henkensä kautta.