Antautumisesta

Olen huomannut, että minulla on vimmainen tarve hallita tiettyjä asioita, esimerkiksi vuorovaikutustilanteita. Haluaisin kovasti vaikuttaa sellaisiinkin seikkoihin maailmassa, joihin en oikeasti mitenkään pysty. Toisaalta elämässäni repsottavat monet semmoiset asiat, joille mahtaisin jotain näinkin vähäisin voimavaroin, kun vain suuntaisin ne oikeanlaisiin toimiin.

Edelleen katson ihaillen ja hieman haikeasti ihmisiä, jotka elämässään etenevät määrätietoisesti tuumasta toimeen. Toki hekin joutuvat tekemään kovasti työtä, kieltäytymään harhapoluista ja panostamaan paljon, mutta lopulta he saavuttavat päämääränsä ja minä tuijotan kunnioituksesta mykkänä.

Minua elämä vie kuin lastua laineilla. Kauan sitten ovat virran alajuoksulle huuhtoutuneet suuret haaveet ja suunnitelmat. Päivät ovat lähinnä selviytymistä hetkestä toiseen ja olemassaolo tuntuu kovin turhalta.

Viime aikoina olen kuitenkin alkanut oivaltaa, että liian suuriin saappaisiin itseäni sovittelen, jos kuvittelen olevani pätevä arvioimaan kenen elämä on arvokas ja kenen ei. Niin tarpeettomaksi kuin itseni tunnenkin, minun elämäni arvo ei ole minusta lähtöisin. En ole sitä itse hankkinut, ansainnut, enkä siksi ole oikeutettu sitä myöskään arvottomaksi tuomitsemaan.

Eihän hyvään pyrkiminen turhaa ole. Se on kai vähän niinkuin jalokalat kalastajalle: kannattaa pyytää, vaikkei aina saisikaan. Elämää vain ei voi aina hallita, väittävätpä hyvinvointikonsultit ja muut elämäntapainsinöörit mitä lystäävät.

Mitäs jos vaihteeksi kokeilisin, miltä tuntuu antautua kokonaan virran vietäväksi. Ei tosin minkä tahansa virran, vaan itse Elämän ja armon virran. Jos päästäisinkin viimein irti tästä oman vanhurskauden tavoittelusta ja antautuisin ihmisen kokoiseen elämään. Ehkä sitäkin kannattaisi kokeilla..Ei tämä tästä ainakaan enää hullummaksi voi mennä.