Sittenkin

Koko tähänastisen elämäni ajan olen raapinut kynnet verillä tikkuja polttaakseni siltoja takanani. Aina, kun jokin on alkanut tuntua tukalalta, ratkaisuksi ongelmaan on valikoitunut sama, vanha konsti: lähteminen taakseen katsomatta.

Saman ominaisuuden kääntöpuolena on ollut positiivisempikin taito: olen ollut hyvä tekemään ratkaisuja, joiden katumiseen en ole myöhemmin hukannut energiaa, eikä minulla juuri ole ollut taipumusta häilyväisyyteen. Se, mitä sanon on yleensä pitänyt kutinsa, eikä toisten ole tarvinnut arvailla, josko se jo huomenna muuttaa mielensä.

Jokin on nyt selvästi muuttunut. Ratkaisujen tekeminen on käynyt vaikeammaksi ja ehdottomuus on karissut. Toisaalta osaan ottaa entistä paremmin monia näkökulmia huomioon ja joustaa, mutta valitettavana sivuvaikutuksena ilmenee epäröintiä ja katumusta. Harvat asiat ovat enää mustavalkoisia.Usein olo on myös ahdistavasti samanlainen kuin labyrintissa poukkoilevalla rotalla. Vapaudelta tämä ei totisesti tunnu. Pakokauhun vallassa tulee välillä rynnättyä tasan sinne suuntaan, minne sattuu pääsemään.

Jokin aika sitten lopetin kaksi blogiani ja pari päivää sitten aloitin sisareni kanssa uuden. Koska kirjoittaminen on minulle ainoa toimiva keino purkaa ja jäsentää ajatuksiani, koen tarvitsevani näitä blogejani kuin kasvi vettä ja valoa.

Kahden talon tarinoita on yhteisblogi, jota en halua liikaa kuormittaa omilla abstrakteilla ja aika ajoin ahdistuneilla pohdinnoillani. Sen on tarkoitus keskittyä konkreettisempaan elämään, arkiseen toimintaan ja kokemuksiin. Akka krätisee- tyyppiseen, edes pientä yhteiskuntakriittistä otetta vaativaan kirjoitteluun, minulla ei tällä hetkellä voimat riitä. En kertakaikkiaan jaksa seurata mediaa, enkä ajatella kovin objektiivisesti.

Siispä aktivoin uudelleen tämän Toivon kodin. Yritän uudelleen lähteä tavoittelemaan sitä samaa, jonka päämääräkseni ilmoitin tätä blogia aloitellessani. Tahdon edes etsiä ja tavoitella asioita ja ajatuksia, jotka antavat voimaa, ilahduttavat, valaisevat ja luovat toivoa tähän henkilökohtaiseen helvettiini, joka ei kuitenkaan missään mielessä ole ainutlaatuinen. Jokaisella kun lienee omanlaisensa risti kannettavana.

Jos siis jollakin on vielä tämä osoite muistissaan ja tänne sattuu eksymään, niin nöyrä pahoittelu poukkoilustani. Täällä sitä nyt kumminkin taas ollaan - itseä terapoimassa niillä pienillä eväillä, jotka repusta sattuvat löytymään.