Paranemisesta

Kolmen päivän syömättömyyden ja useamman päivän potemisen jälkeen Miisukissa eräänä aamuna alkoi kaapin alla kehrätä. Puolilta päivin se ryömi hieman horjuvin jaloin kerjäämään ruokaa (mitä olin tietenkin pitänyt pieniä määriä veden ohella sen ulottuvilla kaiken aikaa). Tänään se kävi jo kurkkaamassa portailta pihalle, mutta suostuttelin sen palaamaan takaisin sisälle lämpimään, koska pihalla on kipakka pakkanen. Ihmeitä tapahtuu kaiken aikaa. Pieniä ja suuria. Tästä olen tänään kiitollinen.

Hiljattain minua pyydettiin seurakunnan Alfa-kurssille luennoimaan. Yhden kerran aiheena olisi ollut se, miten Jumala parantaa. Salaa olin helpottunut, kun saatoin sanoa, etten voi luvata tulla, koska muutto toiselle paikkakunnalle saattaa olla edessä hyvin lyhyellä varoitusajalla, enkä minä niin pitkän ajomatkan takaa enää pääse. Se sai kuitenkin hetkeksi tuumaamaan näitä hieman ristiriitaisiakin tuntoja, joita ajatus Jumalan parantavasta voimasta minussa herättää.

Olen alkanut sairastella jo verrattain nuorella iällä ja se olikin tärkein syy siihen, miksi lähdin lyhyen työsuhteeen jälkeen pois niin monesta seurakunnasta. Tuntui reilummalta sanoutua irti (ja soimata salaa itseään jaksamattomuudesta ja epäillä mielenterveyttään), kuin pitää jatkuvasti työnantajan kustannuksella sairauslomia, joita lääkärit kyllä ihan pyytämättäkin myönsivät nähtyään veriarvoni ja kuultuaan oireeni (tai yrittää sinnitellä puolikuntoisena vaativassa työssä).

Ehdin siis piipahtaa monessa eri seurakunnassa, erilaisten kristittyjen ja herätysliikkeiden vaikutuspiirissä. Puolestani rukoiltiin julkisesti ja "salaa" , käsiä pään päällä pitäen ja ilman. En parantunut vaivoistani. Itseasiassa sairauksia tuli lisää ja ne kävivät kaiken aikaa vaikeammiksi.

Koskaan en silti ole kokenut Jumalan hylänneen minua. En pidä näitä sairauksia rangaistuksena pahoista teoistani tai erityisenä uskon koetuksena (tottahan Hänelle olisi jo selvinnyt, ettei minun vajavainen uskoni mitään kestä). Onhan hän auttanut minua selviytymään monesta hyvin vaikeasta asiasta ja antaa edelleen joka päivä paljon ilon kukkia tielleni. Ne pitäisi vain osata nähdä ja kuvainnollisesti poimia mielensä pöytää piristämään.

Toki uskon, että Jumala voi tänäkin päivänä parantaa rukouksen kautta. Ihmeitä tapahtuu niin kirkoissa, kodeissa kuin sairaaloissakin. Isä Jumala viime kädessä päättää päiviemme pituuden ja ohjaa myös kirurgin veistä ja sairaanhoitajan hoksottimia. Lääkärit tekevät tärkeätä työtä. Niin sanotuista vaihtoehtohoidoistakin voi olla apua. Pyhä Henki voi koskettaa ihmisiä rukouskokouksissa ja parantaa vaikka kuinka vaikeista sairauksista. Itse en kuitenkaan sellaisissa kokouksissa käy, enkä ole ajatellut ryhtyä käymäänkään.

Uskon nimittäin, että niissä tapahtuvat ihmeet on tarkoitettu enemmän todistukseksi Jumalasta vieraantuneille ja uskon vahvistukseksi niille, jotka parantuvat. Minun uskoni ei sellaista vahvistusta tarvitse. Luotan siihen, että Hän voi parantaa minut ihan missä ja miten tahansa, jos se on Hänen tahtonsa. Sitä varten minun ei tarvitse mennä joukkokokouksiin, eikä nimekkäiden esirukoilijoiden puheille.

Tottahan minä tahtoisin parantua ja olen sitä joskus arasti ääneen pyytänytkin. Useimmiten tuntuu kuitenkin itsekkäältä aktiivisesti pyytää ja anoa jotain itselleen. Useammin rukoilen sairaiden ystävien ja tuttavien puolesta. Kyllä Taivaallinen isä näkee minun kipuni ja ahdistukseni ja auttaa silloin, kun Hänen mielestään on oikea aika. Eikä rukoileminen turhaa ole. Olennaista olisi kuitenkin tajuta, missä kulkee pakkomielteisen jankuttamisen ja hartaan pyynnön välinen raja.

Kyllä Jumala kuulee. Hän tietää tarpeemme jo ennen kuin sanomme ne ääneen ja pitää meistä huolen. Jotkut asiat vain ylittävät ymmärryksemme. Ei pieni lapsikaan aina ymmärrä, miksi aikuiset tekevät hänelle asioita, jotka tuntuvat kurjilta, vaikka ne olisivat hänelle hyväksi (esim. kieltävät väkivaltaelokuvien katsomisen, vievät rokotettavaksi tai pakottavat syömään muutakin kuin karkkia ja hampurilaisia).

Minun luottamukseni Jumalaan on sangen lapsenomaista. Saatan itkeä, kiukutella ja huutaa, mutta viime kädessä uskon kuitenkin lujasti siihen, että Isä rakastaa, pitää huolta ja kantaa perille sitten, kun omat jalkani eivät enää jaksa.