Viime viikkoina masennus on tiukentanut otettaan. Syksyisin sillä on yleensäkin sellainen tapa. Nyt on lisäksi meneillään paljon sellaista, joka sitoo voimavarojani niin, ettei niitä riitä depressiopeikolle hanttiin pistämiseen.
Pari synkeällä ja paradoksaalisella tavalla toiveikasta havaintoa olen viime aikoina tehnyt. Ensimmäinen on se, että kun olo on henkisesti tarpeeksi huono, pari muuta probleemaa jää aikalisälle.
Monet lääketieteen asiantuntijat nimittäin väittävät, että masentunut ihminen kokee kiusallisempina pienetkin kivut ja vaivat. Toki depression on todettu myös heikentävän immuunipuolustusta ja konkreettisesti lisäävän erilaisia sairauksia, esimerkiksi infektioita. Itse olen kuitenkin huomannut, että, kun masennus on tarpeeksi syvää, kaikki aistimukset vaimenevat. Samalla lievittyvät kivut. Ei siitä toki siinä tilassa paljon iloa ole, koska ilon kokeminen on syvästi masentuneena (ainakin minulle) mahdotonta. Hoksasinpa nyt vaan semmoisenkin.. samoin kuin sen, että kadotan kokonaan ruokahaluni, kun depressio painuu keskivaikeasta vaikean puolelle ja sehän saattaa olla hyvä ainakin painonkehityksen kannalta.
Toinen oivallus heräsi aforismista, jonka löysin hiljattain jostain lehdestä. Kirjoitin sen muistiin:
Ongelma ei ole siinä,
että toiveemme toteutuvat liian harvoin,
vaan siinä, että ne toteutuvat usein
ja silti olemme tyytymättömiä.
-J. Goldsmith-
Niin ankealta kuin tämä itsensä syyttäminen kaikesta tuntuukin, uskon silti mieluummin tuohon kuin siihen, ettei mitään hyvää elämässäni tapahdu, eikä ole koskaan tapahtunutkaan (mikä johtaisi helposti arvaukseen, ettei tule myöskään tapahtumaan). Maailma on täynnä hyviä ja kauniita asioita. Joskus, joillakin meistä, vaan ikäänkuin silmälasit särkyvät ja sen jälkeen kaikki näyttää vääristyneeltä.
..ja vakka kaikesta mahdollisesta auliisti syyn niskoillen otankin, sitä en suostu uskomaan, että olisin tämän masennuksen itse jotenkin valinnut tai aiheuttanut. Vielä nämä kivut, uupumuksen ja lukemattomat muut oireet jotenkin kestää, mutta tätä täydellistä näköalattomuutta, kylmää pimeyttä ja rusentavaa voimattomuutta en toivoisi pahimmalle vihamiehellenikään (joita minulla onneksi ei tietääkseni edes ole ;-)
Pari synkeällä ja paradoksaalisella tavalla toiveikasta havaintoa olen viime aikoina tehnyt. Ensimmäinen on se, että kun olo on henkisesti tarpeeksi huono, pari muuta probleemaa jää aikalisälle.
Monet lääketieteen asiantuntijat nimittäin väittävät, että masentunut ihminen kokee kiusallisempina pienetkin kivut ja vaivat. Toki depression on todettu myös heikentävän immuunipuolustusta ja konkreettisesti lisäävän erilaisia sairauksia, esimerkiksi infektioita. Itse olen kuitenkin huomannut, että, kun masennus on tarpeeksi syvää, kaikki aistimukset vaimenevat. Samalla lievittyvät kivut. Ei siitä toki siinä tilassa paljon iloa ole, koska ilon kokeminen on syvästi masentuneena (ainakin minulle) mahdotonta. Hoksasinpa nyt vaan semmoisenkin.. samoin kuin sen, että kadotan kokonaan ruokahaluni, kun depressio painuu keskivaikeasta vaikean puolelle ja sehän saattaa olla hyvä ainakin painonkehityksen kannalta.
Toinen oivallus heräsi aforismista, jonka löysin hiljattain jostain lehdestä. Kirjoitin sen muistiin:
Ongelma ei ole siinä,
että toiveemme toteutuvat liian harvoin,
vaan siinä, että ne toteutuvat usein
ja silti olemme tyytymättömiä.
-J. Goldsmith-
Niin ankealta kuin tämä itsensä syyttäminen kaikesta tuntuukin, uskon silti mieluummin tuohon kuin siihen, ettei mitään hyvää elämässäni tapahdu, eikä ole koskaan tapahtunutkaan (mikä johtaisi helposti arvaukseen, ettei tule myöskään tapahtumaan). Maailma on täynnä hyviä ja kauniita asioita. Joskus, joillakin meistä, vaan ikäänkuin silmälasit särkyvät ja sen jälkeen kaikki näyttää vääristyneeltä.
..ja vakka kaikesta mahdollisesta auliisti syyn niskoillen otankin, sitä en suostu uskomaan, että olisin tämän masennuksen itse jotenkin valinnut tai aiheuttanut. Vielä nämä kivut, uupumuksen ja lukemattomat muut oireet jotenkin kestää, mutta tätä täydellistä näköalattomuutta, kylmää pimeyttä ja rusentavaa voimattomuutta en toivoisi pahimmalle vihamiehellenikään (joita minulla onneksi ei tietääkseni edes ole ;-)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti