Tirskahdus

Huumorintajuni taitaa olla ilkeämpää kuin olen luullutkaan. Tirskahtelin nimittäin ääneen lukiessani tätä uutista. Siinä väitetään, että ylipirteät ihmiset kuolevat aikaisemmin kuin vähemmän pirskahtelevat.

Ensimmäisessä selityksessä moiselle tutkimustulokselle ei ole mitään hymyä nostattavaa. Ykkösselitys ilmiölle on nimittäin se, että ylipirteät ihmiset sairastavat usein kaksisuuntaista mielialahäiriötä ja maaniseen vaiheeseen kuuluu monilla tuo ylitsepursuva energisyys, innostus ja iloisuus.

Ehkä se naurunpurskahdus pyrki ilmoille tuon jälkimmäisen selityksen kohdalla. On nimittäin sattunut itsellenikin joskus, että jonkun sietämätön pirtsakkuus on alkanut ottaa hermoon niin kovasti, että mieleen on pyrkinyt hyvinkin värikkäitä ja väkivaltaisia ideoita hänen hillitsemisekseen.

Ei sitä helppoa ole myöntää, sillä periaatteessa suon mielelläni ilon, riemun ja riehakkuudenkin muille ja kannustan ilonpitoon, minkä jaksan. Ehkä ne tapaukset ovatkin olleet lähinnä sellaisia, joissa se pirskahteleva osapuoli on osoittanut täydellistä empatian ja tilannetajun puutetta ja katsonut yhteisissäkin asioissa muista piittaamatta tilannetta omien ruusunpunaisten silmälasiensa läpi.

Sellaiset ihmiset ovat toisinaan kuin yliväsyneitä pikkulapsia, jotka riehuvat ja kikattavat melkein hysterian partaalla, kunnes tulee se mainostettu itku pitkästä ilosta (ja pieru pitkään nauramisesta). Siinä vaiheessa en yleensä enää heihin hermostu, vaan onnetonta tekee aina mieli lohduttaa...Se lättyyn läiskäyttäminen häilähtää todennäköisimmin mielessä siinä kovimpien kierrosten vaiheessa... joten juu-u, uskon kerrankin lukemaani, tutkimustuloksen selityksiä myöten..

Mustaa

Mitä on toivo? Toivoa paranemisesta minulla ei ole, mutta entä paremmasta? Enää pitkään aikaan en ole uskonut siihenkään. Ehkä toisella puolella rajaa sitten..

Ympäristölle miellyttävämpiä ovat ne sairaat, jotka eivät valita, vaan salaavat kipunsa ja jostain ylimaallisesta lähteestä ammentavat voimaa kantaa edelleen kortensa kekoon valittamatta, uupumatta ja lamaantumatta. He ovat sairaita, joista ei edes huomaa, että he ovat sairaita. Minä en kuulu heihin.

Kävin lääkärissä. Sain uutta lääkettä. Auttoihan se, mutta tuotti jo viikon kuluttua niin pahoja sivuvaikutuksia, että hyöty jäi pienemmäksi kuin haitat. Tuntui, että sain hetkeksi toivoa. Kun kivut alkoivat kolmantena päivänä helpottaa ja uupumus hälvetä, pompin riemuissani tasajalkaa keittiön lattialla ja höpötin itsekseni : Mä en ookkaan laiska! Mä en ookkaan laiska!"

Muutaman päivän kuluttua oli toinen ääni kellossa. Olo oli kuin pikkulapsella, jolta oli viety tikkari kädestä. Ryömin useammaksi päiväksi peittojen alle maailmalta piiloon. Valitettavasti pahin viholliseni, tämä rähjäinen, särkevä kroppa, änkesi seuraksi peiton alle...

Ulkona kevät on kauneimmillaan. Puutarhatöihin tekisi mieli, mutta jaksan juuri ja juuri kävellä postilaatikolle ja takaisin...

Joskus tuntuu, että minun kannaltani toivo on ihan turha keksintö. Olisi parempi, jos valo ei pilkahtaisikaan, kun pian taas odottaa matka takaisin pimeyteen.

Onnellinen

Tänä aamuna, juuri tässä hetkessä olen niin onnellinen, että en muista, milloin olisin tällaista viimeksi kokenut.

Monta pikkuista asiaa loksahti yhtä aikaa, hetkeksi, kohdalleen: Nukuin piiiiitkästä aikaa yöni kunnolla. Sormessa monta päivää pistänyt lasinpala suostui viimein tulemaan pois. Takkaa rumentanut tumma tahra alkaa lopultakin ,sinnikkään hankaamisen jälkeen, haalistua.

Läheisteni elämässä on tapahtumassa suuria ja positiivisia asioita. Suloinen koirani odottaa pentuja. Aurinko paistaa ja muistuttaa siitä, että on tulossa kevät.

Tunteet tulevat ja menevät. Tiedänhän minä sen. Aina ei ole helppoa osoittaa sormella, mistä mikäkin johtuu. Masennus esimerkiksi, ei ole pelkkä tunnetila. Ainakin minä uskon, että se on sairaus, kemiallinen häiriötila aivoissa, joka oirehtii monen muun vaivan lisäksi myös voimakkaana alakulona.

Koska minun sairauteeni ei kuulu nostetta antavat maaniset olotilat, tämmöinen valoisa, keveä ja lähes kivuton hetki on niin suurta ylellisyyttä ja ihme, että oli pakko tulla vuodattelemaan se tänne.

Tällaiset ohikiitävät hetketkin voivat olla toivonpilkahduksia, iloisia muistutuksia siitä, että synkeinäkin aikoina jossain ON valo ja viimeistään perillä kaikki kipu, murhe ja tuska päättyy. Niin on meille Sanassa luvattu.

Privaattijumala

Puoliso antoi palautetta erääseen lehteen, joka viime aikoina on julkaissut useampia ateismia positiivisessa valossa esitelleitä juttuja. Hän halusi tietää, onko kyseessä tietoinen valinta ja lehden nykyinen linja ja kysyi sitä suoraan päätoimittajalta.

Vastaus oli ystävällinen ja asiallinen, mutta kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä toimittaja teki lyhyen asiakaspalauteviestin perusteella. Mies ei nimittäin millään tavoin tuonut esille omaa maailmankatsomuksellista näkemystään, mutta automaattisesti päätoimittaja oletti hänet vakaumukselliseksi kristityksi.

Itsekin toimittaja kertoi uskovansa Jumalaan, mutta ei sillä tavoin kuin kirkko opettaa. Hänellä oli kuulemma OMA JUMALA.

Tuo ilmaisu särähti taas kerran korvaani niin, etten tiennyt olisinko itkenyt vai nauranut. Toki joku espanjalainen nainen kuulemma ihan hiljattain kirjasi auringon henkilökohtaiseksi omaisuudekseen ja päätti ryhtyä perimään käyttömaksuja aurinkokuntamme keskuksen eduista nauttivilta, mutta Jumalan pirstominen tai monopolisoiminen tuntuu jotenkin vieläkin absurdimmalta (ehkä siksi, koska kohdetta on, ainakin minun mielestäni, aurinkoakin vaikeampi määritellä).

Miten itseriittoisia me olemmekaan, jos kuvittelemme, että voimme valita, millaisen Jumalan tahdomme, yksilölliseksi räätäiltynä, kiusallisista piirteistä riisuttuna. Aivan kuin jumalia olisi olemassa monenlaisia ja eri tarkoituksiin erilaisille ihmisille.

Epäjumalia toki onkin, mutta ne ovatkin eri juttu. Itse kyllä mieluummin miellän olevani Jumalan oma kuin omaavani jumalan. Semmoisesta minijumalasta kun en usko tiukan paikan tullen kovin paljon selustatukea irtoavan.

Sibboleteista

Kieli on mielenkiintoinen ja voimallinen väline. Todetaanhan se Isossa Kirjassakin monessa kohtaa.

Sanoilla voi hoitaa ja rikkoa, ohjata ja eksyttää, piilottaa ja paljastaa. Jotkut sanat ovat kuin matkalaukkuja tai pahvilaatikoita. Ne kätkevät sisälleen ison nivaskan henkilökohtaisesti tärkeitä muistoja tai sisältöjä, jotka kuuluvat tiettyyn aihepiiriin. Ne avautuvat vain niille, jotka tuntevat teeman.

Kun olen nyt jo pitkään ollut syrjässä kaikesta yhteisöllisestä toiminnasta - myös seurakunnasta - on entistä helpompi huomata ennen niin tuttujen alakulttuureiden koodikieli, avainsanat ja sävyt, jotka kuuluvat asiaan tietyissä tilanteissa. Niiden avulla on helppoa tunnistaa kuka on "sisällä" ja kuka ulkona, ketkä ydinjoukkoa ja kuka ei osaa vielä sanastoa täydellisesti.

Kun Jumalasta puhutaan, minua usein häiritsee ihmisten yliherkkyys "oikeiden" sanojen suhteen. Jo seurakuntatyöaikoinani otin toisinaan tietoisen riskin ja rikoin rajoja käyttämällä ilmaisuja, jotka eivät sopineet kontekstiin. Samaa jatkoin opettajan työssä.

Koin, että niin oli joskus helpompi erottaa olennainen epäolennaisesta ja kirkastaa sitä, mikä on tärkeää. Huolestuttavan usein inhimilliset traditiot ja pinnalliset rituaalit samastetaan virheellisesti asian ytimeen, joka kristinuskossa on kaikille sama: Kristuksen sovitustyö, riippumatta herätysliikkeestä tai kirkkokunnasta.

Kiusaantuneisuutta minussa herättää tiettyjen ilmaisujen rituaalinomainen toistaminen. Rukouksessa ymmärrän sen merkityksen meditatiivisen tunnelman ylläpitäjänä, mutta se, että jokapäiväisessä puheessa, kuulijasta riippumatta toistetaan ja hoetaan kristillisiä sanontoja, (jotka eivät välttämättä edes avaudu asiaan vihkiytymättömille) tuntuu minusta vastenmieliseltä.

Siinä on jotain ikävällä tavalla primitiivistä, lähes harhaoppista. Aivan kuin hokemalla tiettyjä ilmaisuja lausuttaisiin loitsuja, joilla manataan toivotunlaisia voimia paikalle. Tarkkaa lukua pidetään myös sanoista, jotka ovat kiellettyjä, koska niillä voidaan houkutella sitä vastakkaista voimaa.

Minusta Jumala ei ole niin pieni, eikä pikkusieluinen. Hän näkee syvemmälle, asian ytimeen, eikä hän ole ohjailtavissa meidän loitsuillamme. Rukouksessakin on mielestäni kyse jostain muusta.

En minä tarkoita, että pitäisi ryhtyä puhumaan rumia, venyttelemään hyvän maun rajoja tai tahallaan loukkaamaan ketään. Toivoisin vain, että ihmiset viestiessään enemmän ottaisivat huomioon kuulijan ja muistaisivat, että asioista voi puhua monella tavalla.

Omituisella kaanaankielellämme me kristityt joskus tarpeettomasti säikyttelemme kanssaihmisiämme. Uskosta ja Jumalasta voi minun mielestäni puhua monin eri sanoin. Ei Kolmiyhteinen Jumalamme ole kuin muinaisten luonnonkansojen Otso, jonka nimeä ei sopinut sanoa ääneen, ettei peto vaan kutsusta ilmaantuisi ja raatelisi karjaa.

Vaan eivät muutu tekommekaan tai sydämemme puhtaus siitä kummemmaksi, vaikka aina ja kaikkialla viljelisimme puheessamme kristillisiä fraaseja. Joskus voi käydä peräti päin vastoin , jos kielenkäytöstä tulee negatiivinen vallan käytön ja kilpailun väline (esim."minä olen hurskaampi tai oppineempi kuin sinä, kun nyt hoksasin käyttää tässä tätä ilmaisua").

Jumala näkee sydämeen ja mieleen, sanojen taa, todelliset tarkoitukset ja senkin, mitä emme osaa sanoiksi pukea. Toisten ihmisten vuoksi meidän olisi kuitenkin hyvä hioa sanallisia taitojamme ,sopeuttaa kielenkäyttömme tilanteen mukaan ja unohtaa taikauskoinen suhtautuminen sibboletteihimme.

Adventti alkaa

Tänään iski oivallus: adventti on Jeesuksen tuloon valmistautumista ja juhlan odotuksen aikaa. Mikä siis sen toiveikkaampaa tohinaa.

Tänä vuonna olen ajatellut lähestyvää joulua allapäin, koska tulossa on mitä ilmeisimmin elämäni ensimmäinen jouluaatto, jota emme puolisoni kanssa vietä oman lapsuudenperheeni seurassa. Kun ketään ei ole tulossa ja joulunpyhistä on todennäköisesti tulossa samanlaista kökkimistä kahdestaan kuin muistakin päivistä, ei tee mieli edes kovasti laittaa kotia juhlavaksi.

Vanhemmat alkavat olla vaivoineen niin huonossa kunnossa, ettei pitkä autoilu aatoksi kummankaan tyttären luo houkuta. Me puolison kanssa emme puolestamme voi olla edes vuorokautta poissa kotoa, kun lemmikkieläimiä on jos jonkinlaista ja ne vaativat kokoaikaista huolenpitoa (lammasta, kanoja ja viittä kissaa ei voi oikein autoon mukaankaan pakata, vaikka koirat vielä voisikin).Olo tuntuu haikealta. Aivan kuin joulun taika ja juhlava tunnelma olisi lopullisesti menetetty.

Tietyssä mielessä lapsuudesta alkanut joulujen ketju särkyi jo muutama vuosi sitten, kun äiti joutui viettämään pyhät sairaalassa ja me muut pelkäsimme kaiken aikaa pahinta. Joulussa minulle on aina ollut tärkeintä oman perheen yhdessäolo ja rauhallinen tunnelma. Mitään erityisiä kristillisiä perinteitä emme ole sen vietossa vaalineet (emme tosin mitään kovin "jumalatontakaan")

Muutimme tänne uudelle kotipaikkakunnalle viime vuonna 12.12 ja vietimme joulun keskeneräisessä kodissa. Vanhemmat viettivät aaton meillä. Vaikka talo on kodikas ja viihtyisä, tunnen silti olevani täällä vain vierailulla ja kaipaan kotiin, vaikka en osaa sanoa missä sellainen tarkkaan ottaen voisi olla.

Tänään, kauniiden, keveiden lumihiutaleiden leijuntaa katsellessa tuli mieleen, että ehkä nyt on aika luoda uudenlaiset jouluperinteet. Loppujen lopuksi tämä matkamme maan päällä on lyhyt (tai pitkä) kuin lumihiutaleen putoaminen pilvistä maahan.

Mihinkään emme voi pysähtyä, emmekä takertua tähän maalliseen. Meille on tarjolla vain Jumalan lupaukset siitä, että häneen turvaten olemme matkalla kotiin.

Adventti on joulun lapsen odottamista, mutta myös sen päivän odottamista, jolloin Jeesus palaa maan päälle kaikessa kunniassaan noutamaan omiaan.

Vaikka joudun nyt kypsässä keski-iässä päästämään irti rakkaista traditioista ja vähitellen luopumaan monista muistakin asioista, jotain on, josta ei tarvitse päästää irti. Ehkä siitä löytyy jouluun konkreettisesti koettava lämpö ja tunnelma tästä eteenpäinkin. Toivon ainakin..

Se, mikä jää..

Tätä blogia on viime aikoina tullut päiviteltyä vaisusti. Osasyy on se, että olen ollut hieman hämmentynyt siitä, että tämä lipsahti hengelliseksi blogiksi, vaikka alkuperäinen tarkoitukseni oli pohdiskella toivoon liittyviä näkökulmia laajemmalta pohjalta.

Nyt olen kuitenkin päässyt pulmastani yli. Sitä tovin pohdittuani totesin, että ehkä minulle vain on elämässä käynyt niin, että se kaikki muu, mistä joskus olen toivoa ammentanut on riisuttu pois: fyysinen voima, yhteiskunnallinen vaikutusvalta, tieto, henkiset kyvyt ja sosiaalinen verkosto.

Kaikki nuo ovat sairastelun myötä rapistuneet, jopa hankittu tieto on ehtinyt suurelta osin muutamassa vuodessa vanhentua. Nykyään kaikki muuttuu niin nopeasti. Ystävyyssuhteet ovat hoidon puutteessa näivettyneet ja muistin lisäksi myös sosiaaliset kyvyt tuntuvat heikentyneen.

Se ainoa, mikä on jäänyt jäljelle, ei riipu minun mieleni tai ruumiini kunnosta. Kaikkivaltias Jumala ei myöskään kysele suositusten tai ammattipätevyyden perään.

Ei minusta ole enää opettajaksi millään elämän alueella. Ei edes näissä hengellisissä asioissa. Vierellä kulkijaksi kyllä, rohkaisijaksi, kannustajaksi ja esimerkkitapaukseksi siitä, että Jumalalle kelpaa ilman meriittejä, hienoja oivalluksia tai ahkeraa puuhastelua.

Se, mikä lopulta jää, kun kaikki muu riisutaan, on Jumalan armo. Siinä saamme levätä.