Privaattijumala

Puoliso antoi palautetta erääseen lehteen, joka viime aikoina on julkaissut useampia ateismia positiivisessa valossa esitelleitä juttuja. Hän halusi tietää, onko kyseessä tietoinen valinta ja lehden nykyinen linja ja kysyi sitä suoraan päätoimittajalta.

Vastaus oli ystävällinen ja asiallinen, mutta kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä toimittaja teki lyhyen asiakaspalauteviestin perusteella. Mies ei nimittäin millään tavoin tuonut esille omaa maailmankatsomuksellista näkemystään, mutta automaattisesti päätoimittaja oletti hänet vakaumukselliseksi kristityksi.

Itsekin toimittaja kertoi uskovansa Jumalaan, mutta ei sillä tavoin kuin kirkko opettaa. Hänellä oli kuulemma OMA JUMALA.

Tuo ilmaisu särähti taas kerran korvaani niin, etten tiennyt olisinko itkenyt vai nauranut. Toki joku espanjalainen nainen kuulemma ihan hiljattain kirjasi auringon henkilökohtaiseksi omaisuudekseen ja päätti ryhtyä perimään käyttömaksuja aurinkokuntamme keskuksen eduista nauttivilta, mutta Jumalan pirstominen tai monopolisoiminen tuntuu jotenkin vieläkin absurdimmalta (ehkä siksi, koska kohdetta on, ainakin minun mielestäni, aurinkoakin vaikeampi määritellä).

Miten itseriittoisia me olemmekaan, jos kuvittelemme, että voimme valita, millaisen Jumalan tahdomme, yksilölliseksi räätäiltynä, kiusallisista piirteistä riisuttuna. Aivan kuin jumalia olisi olemassa monenlaisia ja eri tarkoituksiin erilaisille ihmisille.

Epäjumalia toki onkin, mutta ne ovatkin eri juttu. Itse kyllä mieluummin miellän olevani Jumalan oma kuin omaavani jumalan. Semmoisesta minijumalasta kun en usko tiukan paikan tullen kovin paljon selustatukea irtoavan.