Minulla on ollut itsetuhoajatuksia jo varhaisesta teini-iästä saakka, vuosikymmeniä ennenkuin kliininen masennukseni diagnosoitiin. Ihan nuorena muistan ajatelleeni, että se oli elämän pelkoa, sitten ryhdyin uskomaan, että olen yksinkertaisesti jo nähnyt tarpeeksi ja väsynyt koko touhuun - siis elämiseen (14-vuotiaana, voi pyhä jysäys!).
Tultuani uskoon aloin kantaa ajatuksistani syyllisyyttä, jota monet avuliaat uskonsisaret ja veljet vielä auliisti puheillaan lisäsivät. Tunsin itseni kelvottomaksi kristityksi ja huonoksi ihmiseksi, kun en osannut ajatella positiivisesti. En osannut olla kiitollinen elämän lahjasta, enkä jaksanut "iloita ja ylistää joka tilassa". Jos viiltely ja anoreksia olisi noihin aikoihin jo mediassa keksitty, olisin varmasti perehtynyt omakohtaisesti kumpaankin. Niistä alettiin kuitenkin puhua vasta paljon myöhemmin.
Sitten, kun fyysisiä oireita alkoi ilmaantua yhä enemmän, aloin saada jonkinlaista sympatiaa ja ymmärrystä osakseni myös muilta. Kun lopulta puhkesi depressio, kaikki mahdolliset viat ja oireet minussa oli helppoa laittaa sen tiliin. Ajoittain halusin tehdä niin itsekin. Se olisi yksinkertaistanut asioita ja päästänyt minut huonon ihmisen maineesta edes omissa silmissäni. On jotenkin kunniallisempaa olla sairas, kuin pelkästään luuseri ja surkimus. Itselleen valehteleminen on kuitenkin melko turhaa puuhaa.
Edelleen ajattelen kuolemantoiveideni johtuvan ensisijaisesti sisuttomasta, raukkamaisesta heikosta luonteestani ja vasta toissijaisesti masennussairaudesta. Aina, kun olo käy todella sietämättömäksi, päällimmäiseksi mieleen ei kohoa toive avun löytämisestä vaan halu päästä kokonaan pois tästä olevaisuuden tilasta. En nimittäin jaksa uskoa, että mikään helpotus omalla kohdallani kestäisi kovin pitkään, enkä tiedä, mitä niillä pienillä, hyvillä hetkillä enää tekisin. Hyvin pitkälti koen kadottaneeni kykyni iloita. Niin monet konstit on jo kokeiltu. Fyysinen kipu on nykyään jatkuvaa ja henkinen toimintakykykin pahoin rapautunut. Kyllä nämä bileet on nyt jo nähty. En usko, että tämä minun kohdallani tästä paranee.
Itsetuhoisuus on muuttunut kuitenkin aktiivisesta passiiviseksi. Iän myötä ja vaivojen lisääntyessä olen hoksannut, että aika hoitaa ennen pitkää tämänkin ongelman. En minä nykyään varsinaisesti kehoani vahingoita, mutta en myöskään pistä tikkua ristiin vointini kohentamiseksi. Laihduttamisesta tai liikunnasta on siis turha meikäläiselle saarnata. Eutanasiapuheet sen sijaan kiinnostavat kovasti.
Viktor E. Frankl puhuu kirjoissaan paljon elämän tarkoituksesta ja mielekkyyden kokemuksesta, joka monelta nykyihmiseltä on kadoksissa. Hän ei yritä väittää, että positiivisella ajattelulla kaikki ongelmat katoaisivat, mutta yritti filosofiallaan auttaa ihmisiä oivaltamaan, että niin kauan kuin on elämää, on jotain hyvää, mihin tarttua. Vaikka kaikki mahdollisuudet näyttäisivät olevan loppuun käytetty, aina on jäljellä vielä yksilön mahdollisuus valita oma asenteensa vallitsevaan tilanteeseen.
Periaatteessa uskon tähän logoterapian keskeiseen ja toivoa nostattavaksi tarkoitettuun väitteeseen, käytännössä en - tai sitten tosiaan olen läpeensä niin kelvoton, voimaton ja heikko, etten pysty edes katsettani kääntämään... nimittäin tästä omasta pimeydestäni Valoon. Tänään en ainakaan pysty. Nyt on sellainen päivä.
