Kevätväsymys

Kevätväsymys on minusta aina ollut hassu sana. Se on melkein kuin itsensä kumoava oxymoron silloin, jos kevät merkitsee heräämistä, uutta elämää ja toivoa - monessa mielessä väsymisen vastakohtaa.

Vielä ei tunnu keväältä. Väsymys pitää ainakin minua tiukasti otteessaan. Liian aikaisin olen kylvänyt tomaatteja, köynnöksiä ja joitakin kesäkukkia taimettumaan, jotta ikkunaludalla tapahtuisi se jokavuotinen ihme, jota aina seuraan ihastuksesta mykkänä. Miten voikin pienestä, kuivan ja kuolleen näköisestä siemenestä kasvaa suuri, kukkia tai hedelmiä kantava kasvi.

Minulle kasvun ihme puhuu joka kevät Jumalan uutta luovasta voimasta. Sitä ei selitä biologia tai evoluutio. Tieteelliset teoriat kuulostavat minusta melkein kuin vatkaimen käyttöohjeilta tai rakennuspiirustuksilta, joiden joku väittää selittävän mistä ja miksi se vekotin on syntynyt.

Tottahan ne saattavat selittää sitä, mistä aineksista jokin on rakennettu ja miten se toimii, mutta minkäänlaista vastausta ne eivät anna siihen perimmäiseen kysymykseen MIKSI elämä on syntynyt ja KUKA sen vatkaimen kehitti ja rakensi.

Oma sielunmaisemani on ollut jo pitkään sysimusta. Itsestäni en valoa, enkä toivoa löydä. Elämä on enää lopun ja levon odottelua. Kevään ja uuden elämän heräämisen näkeminen muistuttaa kuitenkin siitä, että sekin, mikä näyttää kuolleelta, voi ainakin jossain olomuodossa herätä uuteen kevääseen. Siihen minä panen toivoni tässä ajassa ja tulevassa.