Tänään törmäsin netissä uutiseen, jossa kerrottiin entisen opettajani kuolleen. Hän oli muinaisella kotiseudullani sen verran merkittävä kulttuurivaikuttaja, että tapahtuma oli huomioitu valtakunnallisesti, vaikka kyse oli iäkkään ihmisen luonnollisesta kuolemasta.
Minut uutinen sai tutkailemaan omia tuntojani, sillä kyseessä oli ehkä ainoa ihminen maailmassa, jota kohtaan olen kokenut silkkaa vihaa. Omalta osaltaan hän nimittäin teki parhaansa nöyryyttääkseen minua niinä vuosina, jolloin elin muutoinkin koulukiusattuna elämäni tähän saakka pahinta helvettiä. Vainajista ei joidenkin mielestä pitäisi puhua pahaa, mutta eipä minulla ole hänestä sanottavana mitään hyvääkään ja tiedän, että en ole ainut, joka on kokenut hänen taholtaan samaa.
Niistä tapahtumista on jo vuosikymmeniä. Henkinen ja fyysinen väkivalta jätti jälkensä, mutta havaitsin melko nuorena, että anteeksi antaminen on helpoin ja kivuttomin tie vapauteen. Käsittelin kipeimmät muistoni muun muassa lukemalla vanhoja päiväkirjoja ja palaamalla unissa niihin aikoihin. Eräänä aamuna sellaisen unen jälkeen huomasin oloni ikään kuin keventyneen ja havaitsin päässeeni eroon kaunasta, jota olin kantanut samanikäisiä piinaajiani kohtaan.
Vaikeampaa olikin antaa anteeksi tuolle opettajalle, jolta odotin niin paljon enemmän pelkästään sen vuoksi, että hän oli aikuinen. Kun hän vielä sattui olemaan persoona, jota arvostettiin ja joka muisti korostaa asemaansa kaikin mahdollisin tavoin, olisi voinut olettaa, että hän olisi käyttäytynyt edes asiallisesti.
Kun eräiden harrastusteni vuoksi ajauduimme myöhempinä vuosina toisinaan hyvin lähelle toisiamme, pelkäsin aina kovasti joutuvani hänen kanssaan kasvokkain. En nimittäin tiedä, miten olisin osannut häneen suhtautua. Nyt sitä ei tarvitse enää miettiä.
Isä meidän -rukouksessa sanotaan "niinkuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet..." Pidän itseäni ihmisenä, jolle anteeksi antaminen on helppoa. Tänään muistin, ettei se(kään) ole minulta aina onnistunut.
Vaikken kostoa ole enää vuosikymmeniin hautonutkaan, en usko, että olisin pystynyt unohtamaan ja antamaan anteeksi niin, että kaikki kauna väliltämme olisi kokonaan poistunut. Ehkä sitten taivaassa. Leväköön hän nyt rauhassa.
Minut uutinen sai tutkailemaan omia tuntojani, sillä kyseessä oli ehkä ainoa ihminen maailmassa, jota kohtaan olen kokenut silkkaa vihaa. Omalta osaltaan hän nimittäin teki parhaansa nöyryyttääkseen minua niinä vuosina, jolloin elin muutoinkin koulukiusattuna elämäni tähän saakka pahinta helvettiä. Vainajista ei joidenkin mielestä pitäisi puhua pahaa, mutta eipä minulla ole hänestä sanottavana mitään hyvääkään ja tiedän, että en ole ainut, joka on kokenut hänen taholtaan samaa.
Niistä tapahtumista on jo vuosikymmeniä. Henkinen ja fyysinen väkivalta jätti jälkensä, mutta havaitsin melko nuorena, että anteeksi antaminen on helpoin ja kivuttomin tie vapauteen. Käsittelin kipeimmät muistoni muun muassa lukemalla vanhoja päiväkirjoja ja palaamalla unissa niihin aikoihin. Eräänä aamuna sellaisen unen jälkeen huomasin oloni ikään kuin keventyneen ja havaitsin päässeeni eroon kaunasta, jota olin kantanut samanikäisiä piinaajiani kohtaan.
Vaikeampaa olikin antaa anteeksi tuolle opettajalle, jolta odotin niin paljon enemmän pelkästään sen vuoksi, että hän oli aikuinen. Kun hän vielä sattui olemaan persoona, jota arvostettiin ja joka muisti korostaa asemaansa kaikin mahdollisin tavoin, olisi voinut olettaa, että hän olisi käyttäytynyt edes asiallisesti.
Kun eräiden harrastusteni vuoksi ajauduimme myöhempinä vuosina toisinaan hyvin lähelle toisiamme, pelkäsin aina kovasti joutuvani hänen kanssaan kasvokkain. En nimittäin tiedä, miten olisin osannut häneen suhtautua. Nyt sitä ei tarvitse enää miettiä.
Isä meidän -rukouksessa sanotaan "niinkuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet..." Pidän itseäni ihmisenä, jolle anteeksi antaminen on helppoa. Tänään muistin, ettei se(kään) ole minulta aina onnistunut.
Vaikken kostoa ole enää vuosikymmeniin hautonutkaan, en usko, että olisin pystynyt unohtamaan ja antamaan anteeksi niin, että kaikki kauna väliltämme olisi kokonaan poistunut. Ehkä sitten taivaassa. Leväköön hän nyt rauhassa.
On raskasta kantaa
VastaaPoistakärsimyksen s u r u a.
Se on loppumaton,
vaikka voisikin antaa
anteeksi.
Huomasin, että tämäkin blogi kuitenkin oli täällä. Nyt poikkesin,pitkästä aikaa.
VastaaPoistaMInulla on ollut myös jokunen vähän samanlainen aikuinen-vastaan-nuori-tilanne, jossa aikuinen on kohdellut nuorta (minua)väärin. Yhtä kannoin vuosikymeniä (ja yksi on edelleen selvityksen alla itselläni...). Kun tunnelmat nousivat pintaan, nuo vanhat tilanteet olivat esillä - ja unissa- viikon verran. Sitten tajusin, että nyt oli lupa käsitellä asiaa aikuisena aikuisten tavalla. JOs joku oli tehnyt väärin silloin, kun sille en mitään voinut, nyt aikuisena pystyin jättämään sen taakse, ei hyväksyen vaan käsitellen ja itse syrjään siirtäen. Itse ihmisiä en vieläkään oikein pysty kohtaamaan, kerran olen tervehtinyt, "sivistyneessä" tilanteessa... (Tuo toinen juttu vielä vähän jurppii, joten ei tämä aukotonta minullekaan ole...)