Elämä on

Kävin perjantaina hammaslääkärissä. Nyt näytän jättikokoiselta marsulta. Hampaissani on vauvana annetun tetrasykliinilääkityksen aiheuttama kiillevaurio, jota täytyy muutaman vuoden välein korjailla, jos haluan pitää hampaani sileinä ja valkoisina. Nuorella hammaslääkärillä oli tällä kertaa enemmän intoa kuin taitoa. Tilasin äsken ajan korjaukseen.

Äitini joutui taas viime yönä sairaalaan. Epäilevät kovien kipujen syyksi munuaiskiviä. Hirveä tauti, mutta kerrankin ,ilmeisesti, on pientä toivoa saada vaiva hoidettua. Yleensä olemme saaneet molemmat pitää loppuikämme sen, minkä olemme onnistuneet hankkimaan ( huom. kehno ironia. Ilomielin antaisin pois kaikki vaivani tällä sekunnilla).

Joskus olen miettinyt sitä selitystä, mitä psykiatrit auliisti kroonisesti oireileville  tarjoilevat, siis että sairastelu olisi tukahdutettujen psyykkisten impulssien ja käsittelemättömien ongelmien aiheuttamaa. 

Silloin muistutan itseäni siitä, että tuskin olin onnellisesti odotettuna ja rakastettuna vauvana ehtinyt vielä ennen syntymääni hankkia niin pahoja patoutumia, että elimistöni siksi kieltäytyi tuottamasta immuunipuolustukselle välttämättömiä kemikaaleja (sain yli vuoden ajan syntymäni jälkeen sitä vaivaa hoitamaan gammaglobuliinipistoksia).

Enkä usko, että psyykkisten häiriöiden aiheuttama oli myöskään se hinkuyskä, jonka lääkityksen seurauksena kehittymättömään purukalustooni jäi pysyvät vauriot..

Psykiatreilla on omanlaisensa selitykset ( joka koulukunnalla omansa). Kristityillä hieman toisenlaiset. Joku on joskus yrittänyt väittää, että tällä tavoin Jumala koettelee omiaan.Jos niin on minun kohdallani, niin surkeasti olen koetuksissa epäonnistunut. Sitkeästi istuu myös joidenkin mielissä ajatus, että kärsimyksellä Jumala rankaisee, jo tässä ajassa, pahantekijöitä.

Itse en ole kokenut omakseni kumpaakaan selitystä. Totuudellisimmalta tuntuu se yksinkertainen ajatus, että "elämä on.." . Maailmassa nyt kertakaikkiaan vaan on virhe. Vahinkoja sattuu. Ihmiset eivät ole täydellisiä. Suoranaista pahuuttakin on. Enimmäkseen kärsimys näyttää ihmisen silmissä kuitenkin selittämättömältä.

Olennaista omalta kannaltani on se, että en ole kipuni kanssa yksin. Tämä taakka on jostain syystä minulle annettu ja Hänen avullaan jaksan sitä kantaa juuri niin kauan kuin on tarpeen. Matkan määrää en tiedä, enkä tosiaankaan ole keksinyt sen paremmin kärsimykselleni kuin koko olemassaololleni mitään mielekästä tarkoitusta.

Hyviäkin hetkiä on. Pääsääntöisesti odotan silti hartaasti sitä päivää, jolloin homma on pulkassa  ja saan viimein jättää taakseni tämän viheliäisen, kipuilevan lihasäkin, jota ruumiiksi kutsutaan.