Monta pikkuista asiaa loksahti yhtä aikaa, hetkeksi, kohdalleen: Nukuin piiiiitkästä aikaa yöni kunnolla. Sormessa monta päivää pistänyt lasinpala suostui viimein tulemaan pois. Takkaa rumentanut tumma tahra alkaa lopultakin ,sinnikkään hankaamisen jälkeen, haalistua.
Läheisteni elämässä on tapahtumassa suuria ja positiivisia asioita. Suloinen koirani odottaa pentuja. Aurinko paistaa ja muistuttaa siitä, että on tulossa kevät.
Tunteet tulevat ja menevät. Tiedänhän minä sen. Aina ei ole helppoa osoittaa sormella, mistä mikäkin johtuu. Masennus esimerkiksi, ei ole pelkkä tunnetila. Ainakin minä uskon, että se on sairaus, kemiallinen häiriötila aivoissa, joka oirehtii monen muun vaivan lisäksi myös voimakkaana alakulona.
Koska minun sairauteeni ei kuulu nostetta antavat maaniset olotilat, tämmöinen valoisa, keveä ja lähes kivuton hetki on niin suurta ylellisyyttä ja ihme, että oli pakko tulla vuodattelemaan se tänne.
Tällaiset ohikiitävät hetketkin voivat olla toivonpilkahduksia, iloisia muistutuksia siitä, että synkeinäkin aikoina jossain ON valo ja viimeistään perillä kaikki kipu, murhe ja tuska päättyy. Niin on meille Sanassa luvattu.
